Aamuauringon ensi säteet kohtasivat kuningatarta erämaan tasangolla. Takaa-ajajat seurasivat yhä hänen jälkiään, hopealle välähtelevän siinteen esiintyessä taivahan rannalle.
Eteenpäin oijennetuin kauloin näyttivät kameelit lentävän hiekka-aroa. Silloin loukkaantui niistä edellinen, jonka selässä lapset istuivat, aron lukuisia kotelokiviä vastaan ja jäi jälkeen. Säikähtyneenä tarttui Senoopia sen ohjaksiin ja koetti väkisin temmata sen luokseen, mutta silloin vaipui haavoitettu eläin maahan.
"Kiivetkää ylös tänne minun luokseni", huusi Senoopia tyttärilleen. He tottelivat.
Mutta nyt alkoi kuningattaren ja takaa-ajajien välimatka yhä lyhetä.
Kameelin juoksua hidastutti kolminkertainen paino. Jo alkoivat
Roomalaisten nuolet lennellä pakeniain ympäri. Ei ollut enää mitään
mahdollisuutta pelastukseen.
"Heitä meidät maahan ja pakene yksin, äiti", sanoi toinen tyttäristä. Itkien suuteli Senoopia häntä ja painoi häntä lujemmin rintaansa vastaan. Jos olisi kunnianhimo puhunut äänekkäämpää kieltä hänen sydämessään kuin äidin rakkaus, niin olisi hän kentiesi voinut pelastaa itsensä.
Vielä puolen tunnin kauhean takaa-ajon jälkeen joutui Idän kuningatar vihollistensa käsiin — juuri kun hän oli saavuttamaisillaan pelastavaa rantaa. Pian sen jälkeen seisoi hän voitettuna ja nöyryytettynä Aurelianuksen edessä.
"Minkätähden olet kohounut Roomaa vastaan?" kysyi ylpeä voittaja.
Senoopia oli ääneti; ainoastaan hänen kuninkaallinen silmäyksensä vastasi. —
Airuen torvi kutsui Palmyralaiset ylös muureille.
"Mitä tahdot sinä?" kysyi Waballath portin tornista.