Päivät kuluivat toinen toisensa perään, mutta Palmyran voimat eivät lannistuneet. Asukkaat nousivat usein muureille härnätäkseen piirittäjiään ivallisilla muistutuksilla. Senoopia yksin käsitti vaaran ja eräänä päivänä sanoi hän pojalleen:
"Turmiomme lähestyy, sillä itse kohtalo on meitä vastaan. Liittolaisemme ovat toinen toisensa jälkeen antautuneet Roomalaisille, eikä meillä ole apua toivomista mistään. Jumalammekin luopuvat meistä: tuuli ei enää puhalla niin vihaisesti, aurinko ei polta niin kuumasti, eikä maakaan enää ole niin autio kuin muinen. Roomalaiset ovat kaivaneet kaivon erämaahan, ja kaikilta maailman suunnilta tuodaan heille muonaa. Probus, Egyptin legioonien päällikkö on matkalla tännepäin, ja jos me odotamme, kunnes hän yhtyy Aurelianuksen kanssa, niin täytyy meidän lannistua. Ainoa keino on meillä enää jälellä, ainoa epäilyksen alainen uhkayritys, sama, mikä kaksikymmentä vuotta takaperin pelasti Palmyran: meidän täytyy nostaa vuoristoissa asuvat paimentolaiset ja saada heidät ryntäyksellään kerrassaan lakaisemaan pois viholliset kaupunkimme edustalta. Tätä varten täytyy sinun lähteä Palmyrasta ja tunkea vihollisten läpi. Minä sill'aikaa puolustan kaupunkia, kunnes apu tulee."
"Lähde itse tälle matkalle, äiti!"
"Hyvä", sanoi Senoopia, hiukan mietittyään. "Minä lähden ja — palaan takaisin."
"Äiti", jatkoi Waballath, "ota pienet tyttäresi mukaasi. Luuletko että Palmyra olisi muuta kuin rauniokasa, jos et tulisi takaisin tahi jos et voisi auttaa meitä? Ota sentähden tyttäresi mukaasi!"
"Ja miten kuuluu sinun päätöksesi, poikani? Mitä aiot sinä tehdä?"
"Uskaltaa kaikki, puolustaa kaupunkia viimeiseen."
"Sinä olet minun lihaani ja vertani", huudahti Senoopia ja puristi hänen kättään. Ja ennenkuin aurinko ehti laskeutua, järjestäysivät hänen joukkonsa hyökkäykseen. Ja valmiina seisoi siinä kaksi dromedaaria, joilla kuningatar saattoi ratsastaa kymmenen penikulmaa yhteen jaksoon.
Tuskin oli aurinko mailleen mennyt ja yön hiljaisuus alkanut levitä, niin äkkiä Palmyran portit avautuivat ja syyrialaiset sotajoukot ryntäsivät kaikilta tahoilta roomalaisia legiooneja vastaan. Nämä olivat jo seuraavassa tuokiossa jalkeilla ja odottivat ryntäystä. He olivat jo tottuneet itämaalaisten tappelutapaan ja joutuivat ainoastaan vähäksi aikaa hämille; mutta sepä riitti antaaksensa muutamien pakolaisten kiivasta vauhtia karata roomalaisten varustuksien läpi.
Roomalaisten äärimäiset vahtimiehet huomasivat kumminkin pakolaiset, ja kohortti keveätä ratsuväkeä lähti heitä takaa-ajamaan. Kuningatar kuuli heidän hevostensa kolinaa ja kiiti tuulen nopeudella eteenpäin tasankoa. Toisen kameelin, jonka selässä hänen tyttärensä istuivat, ajoi hän edessään.