Joukkojen keskellä vetää huomiota puoleensa kaksi päällikköä, jotka läsnäolollaan rohkaisevat sotilaita, järjestät heitä ja uskollistensa kanssa ottavat osaa kaikkiin vaaroihin ja vastuksiin, taistelevat päivän kuumuutta ja yön kylmyyttä vastaan, ohjatessaan heitä Palmyraan.
Kaupungin portin vieressä kohtaavat nämä päälliköt toisensa.
Toinen niistä on mies, jonka kasvojen juonteet sanovat, että hän on rauhaa rakastavainen, mutta että hän on myös sankari. Ei suojaa mitään hänen rintaansa, sillä miekassaan on hänellä suojelia; kullalla ei ole hänen pukunsa siroitettu, sillä sotilaiden tulee tuntea päällikköään hänen teoistansa eikä viitan koristeista.
Toinen päällikkö on — nainen, korkea olento, jonka silmät salamoivat, jonka posket hehkuvat ja jonka kuninkaallinen otsa vaatii kunnioitusta. Tuuhea tukka liehuu sinne tänne kultaisen kypärin alta; suuri, käyrä, leveä miekka riippuu hänen sivullaan.
Kummastellen katselevat päälliköt toisiaan. Onpa kuin olisi yht'aikaa kaksi aurinkoa kohonnut taivaalle ja tavanneet toisensa. Naisen lumivalkoinen ratsu kohottaa ylpeästi päätään; musta ori taasen, jolla miespuolinen päällikkö ratsastaa, laskee päänsä ja vetäypi hiukan takaisin.
"Kuka olet sinä, sankari? Mikä on sinun nimesi? Mistä tulet sinä, ja minkätähden?" kysyy nainen äänellä, joka oli suloinen kuin rakkauden selitys ja samalla voimallinen kuin sotatorven räikinä.
"Nimeni on Odenatus", vastasi mies; "olen Palmyran kansalainen ja olen kohottanut miekkani valloittajaa vastaan, suojellakseni kotoani ja omaisiani, jotta en tarvitsisi kumartaa päätäni hänelle. Mutta sinä, jumalatar, kuka olet sinä, joka tulet suojelemaan meitä kilvelläsi?"
"Minä olen Senoopia, Syrian ja Egyptin kuningatar, Makedonian kuninkaiden jälkeläinen. Olen kohottanut valtikkani suojellakseni valtakuntaani vihollista vastaan; hän on murtuva tahi minun valtikkani."
Mies kumartuu, hevosen selässä istuessaan, ja suutelee Senoopian levätin lievettä.
"Ole tervehditty, kuningatar!"