Se, joka tahtoo nähdä uljuutta ja suuria töitä sen jälkeen kun keisari Valerianuksen kanssa lännen kunnia näyttämöltä on kadonnut, kääntäköön silmänsä itäänpäin. Siellä loistaa kaksi uutta nimeä — kahden tähden tapaisesti, mitkä yhdistävät valonsa yhdeksi säteeksi: Odenatus, Senoopia! Kukistetut maakunnat näkevät tämän kuninkaallisen pariskunnan kohoavan kostavan kohtalon kaltaisena, irroittavan kahleet ja torjuvan pois viholliset. Ja niin kauas kuin heidän voittojensa maine tunkeuu, niin kauas tunkeuu myös maine heidän rakkaudestaan. Aina nähtiin heidät yksissä, vieritysten valta-istuimella, vieritysten tappelun touhussa. Samaan aikaan kun Caton ja Scaevolan turmeltuneet jälkeläiset, naisvaatteisiin puettuina, täyttävät maan kertomuksilla mitä saastaisimmista paheista, on tämä pariskunta puhtaimman, siveimmän aviorakkauden esimerkkinä. —
Orontes-virran oikealla puolella kohousi kaukaa Emesan kaupunki, joka korkeine, ainoastaan epämääräisissä piirteissä näkyvine palatsineen esiintyi kangastavana valekuvana. Sen keskeltä nousi muita korkeammalle mahtava Auringon temppeli, äärettömän suuri, ihmiskäsien rakentama vuori, jonka kullattu kattokupooli vieläpä näinkin etäältä loisti ja sätenöi.
Vasemmalle levisi laaja, metsäinen tasanko, jota kohden loistava metsästysseurue oli matkalla. Siihen kuului tuhannen silkkiin ja purppuraan puettua ratsuria, sitten seurasi viisikymmentä elehvanttia, mitkä selässään kantoivat eepenpuista rakennettuja, arapialaisilla vaatteilla verhottuja tornia, joissa istui kolmekymmentä hurmaavan kaunista naishenkilöä, kukin pitäen kädessään kullattuja teräsjousia ja höyhentöyhdöillä koristettuja, hopeoituja nuolia. Ainoastaan yhdessä tällaisessa tornissa istui mies, — mies ainoastaan ulkomuodoltaan, ei hengeltään, nuori Herode, Odenatuksen poika hänen ensimäisestä naimisestaan. Hän ei ollut perinyt rahtuakaan isänsä uljuudesta; hän oli vapiseva, pelkäävä nuorukainen, joka vaaleni jo kuullessaan puhuttavan niistä vaaroista, joista hänen isällään ja äitipuolellaan oli tapana raivata itselleen pääsöä miekan avulla, ja joka nyt oli ottanut osaa metsästysretkeen ainoastaan sillä ehdolla että Senoopia alinomaa pysyisi hänen vieressään.
Mitä hellimmällä äidinrakkaudella oli Senoopia ottanut suojaansa tämän hengellisesti raajarikkoisen pojan, ja ajalla, jona heikkous oli rikos. Kuningatar hoiti, suojeli ja vaali tätä nuorukaista kentiesi vielä suuremmalla huolella kuin omaa poikaansa Waballath'ia, joka, vaikka vasta lapsuuden ijässä, jo ratsasti isänsä vieressä. Äitipuoli oli ainoa, joka piti Herode raukasta, ainoa, joka hankki sairasmieliselle nuorukaiselle jonkunlaista iloa. Tiikerijahdiltaan toi hän hänelle kauniisti laulavia lintuja, vesiretkiltään loistavia näkinkenkiä ja verisistä tappeluista kultaisia koristuksia, joilla Herode sitten leikki, ajattelematta että koristeiden antaja oli leikkinyt kuoleman kanssa.
Valkoisella hevosella ratsasti Senoopia elehvantin vieressä, jonka tornista Herode huolellisesti katseli häntä.
"Äiti, pitääkö meidän lähteä tuohon pimeään metsään?" kysyi nuorukainen arasti. "Eikö siellä ole petoeläimiä? Mutta — ethän sinä luovu minusta? Seisahtukaamme palmujen suojaan kuuntelemaan lintujen laulua, katsomaan kauniiden kalojen uintia vedessä. Ei sentään, äiti; älkäämme katsoko veteen, sillä silloin rupeaa päätäni huimaamaan."
Elehvantin toisella puolella ratsasti kookas, roteva tuimasilmäinen mies, joka Heroden puheen johdosta purskahti nauruun.
"Äiti", sanoi Herode peläten; "Maron nauraa minulle; en uskalla katsoa häneen. Minä tiedän, että hänen mustat silmänsä tuijottavat minua. Käske hänen jäädä jälkeemme; minä pelkään häntä."
"Maron, miksi et ratsasta eteenpäin?" kysyi kuningatar.
Tuima mies kannusti hevostaan, asettausi ratsastamaan kuningattaren viereen, iski häneen leimuavat silmänsä ja kysyi ynseästi: