Samaan aikaan kuin sotilaat ahnaasti joivat lähteiden verensekaista vettä ja ahmivat kaatuneiden kamelien lihaa, loisti kuningas Saporin teltissä kultaisilla lautasilla outoja, maailman kaukaisimmista maista tuotuja kaloja, kallisarvoisia lintuja ja mitä herkullisimpia hedelmiä. Teltan perällä istui nuupialaisia soittajia, jotka harpuilla ja rummuilla säestivät kreikkalaisten eunukkien laulua, läpikuultaviin harsoihin puettujen liipyalaisten tanssiattarien huvitellessa kuningasta hohtavin poskin hurmaavilla hypyillään.
Kuningas Sapor itse makasi lumivalkoisessa, hohtokivillä koristetussa yöpuvussa purppuralla katetulla vuoteellaan; kaksi hänen lempipuolisoistaan, jotka hän oli valinnut monien maakuntiensa kauneimmista kaunottarista, istui hänen vieressään, ja orja kallisti hänen suutansa vastaan Damaskon ruusujen lehdillä ympäröityä kultaista pikaria — kun yht'äkkiä kauhea meteli ja huuto kuului teltan ulkopuolelta, ja maurilainen, joka oli seisonut teltan ovella, kuoliaaksi haavoitettuna vaipui maahan.
Pelästyneenä tavotteli Sapor miekkaansa, mutta saikin huomaamattansa käteensä eninnä rakastetun puolisonsa kultaiset saksit. Seuraavassa tuokiossa seisoi, paljastettu miekka kädessään, hänen edessänsä kookas soturi, jonka kasvot hohtivat tappelun innosta.
"Kuka olet? Mitä tahdot?" huusi hänelle Sapor.
"Nimeni on Odenatus", kuului vastaus. "Olet kutsuttanut minua. Tässä olen."
Kimakasti huudahtaen hypähti Sapor ylös ja riensi telttansa perä-osaan. Orjat heittäysivät hänen ja Odenatuksen väliin ja menivät kuolemaan pelastaakseen kuningastaan, joka sillä aikaa pääsi unesta heränneen henkivartiajoukkonsa avulla pakenemaan.
Saporin täytyi nyt itse nähdä, kuinka kaikkialta ilmestyi varjonkaltaisia olentoja, jotka ajoivat pakoon hänen jalkaväkensä ja vapauttivat hänen kahlitut vankinsa; nähdä, kuinka hänen kamelinsa otettiin takavarikkoon, hänen aarteensa ryövättiin ja hänen lempipuolisonsa, joista hän ei olisi tahtonut mistään hinnasta luopua, vietiin pois.
Sapor oli valloittanut laakereita ja kruunuja; toiset koristivat nyt niillä päänsä: kuninkaallinen nainen, ja uljas, kansasta lähtenyt sankari.
* * * * *
Ei kuvasta aurinkoa mikään niin hyvin, kuin miekan terä. Säde, minkä se heittää, on — kunniaa.