* * * * *
Kuningasten kuningas lähestyi voittoon tottuneilla sotilaillaan. Ensimäisinä marssi kaksisataa tuhatta ratsuna, jotka olivat puetut kirjaviin, itämaalaispukuihin, jokainen eri heimo maakuntansa väreissä ja aseissa. Tässä joukossa oli kokonaisia laumoja, jotka ratsastivat joko lumivalkoisilla tahi sysimustilla hevosilla. Etujoukkoja seurasi viisisataa elehvanttia, kullakin selässään heittokoneita, jotka saattoivat viskata sentnerin painavia kiviä, keihäitä ja kreikkalaista tulta tuhannen askelen päähän. Kuningasta ympäröi kymmenen tuhatta valittua ratsuria — hopea-kypärisiä, kullatuilla luustoilla varustettuja sankareita, joiden aseissa jalokiviä hohti. Näiden jälkeen marssi dromedareja, jotka olivat kuormitut entisissä sodissa voitetuilla aarteilla, ja viimeksi jalkaväki, järjestämätön lauma — keihäillä ja lingoilla varustettuja joukkoja, joiden toimena oli voitetun tappelun jälkeen riistää ja ryöstää, sekä ruumiilla täyttää valloitetun kaupungin ympärillä olevat ojakaivokset.
Mitä oli Palmyran sotavoima näitä mahtavia laumoja vastaan? Joukko suurimmassa kiireessä kokoonhaalittuja paimentolaisia ja metsästäjiä, joiden käsiin epätoivo oli työntänyt aseet…
Mutta sotajoukkojen välillä oli — erämaa, ja tämä oli viimeksimainittujen ystävä, kuningasten kuninkaan vihollinen. Jo ennenkin oli nälkä ja jano masentanut persialaisen armeijan, ja vieläpä kohta sen jälkeen kuin se oli voittanut vihollisensa.
Niinpä nytkin.
Suurella ponnistuksella olivat Persialaiset voittaneet ensi päiväisen taistelun erämaata vastaan. Kuuma tuuli, joka puhalsi heitä silmiin, täytti ilman pienillä tomuhituleilla, ja neulantapaisesti tunkeusivat nämä vaatteiden läpi, tunkeusivat ihon huokosiin, keuhkoihin ja silmiin; sammuttamaton jano kuivasi kurkut, ja paahtavan auringon kuumuus tylsytti aivot. Sotajoukko, jonka toinen pää oli koko päivänmatkan toisesta päästä, oli pahemmassa kun pulassa. Illan tullessa tyyntyi tuuli, mutta nälkä ja jano eivät sillä olleet tyydytetyt. Väsyneinä laskeusivat hevoset alas makaamaan; kamelit repivät itsensä irti ja ryntäsivät janosta raivostuneina kaukana olevan, aistinsa ilmoittaman lähteen luo. Nääntymäisillään olevat sotilaat seurasivat suurissa parvissa kamelien jälkiä, mutta voimien loppuessa laskeusi toinen toisensa viereen kuolemaan erämaan hiekalla. Se, joka kesti juoksussa, näki keitaan ympäröimät palmut, joiden keskellä lähde oli, kuvastuvan himmenevän ehtoo-taivaan rannalla; mutta ne harvat, jotka lähteen luo pääsivät, eivät enää palanneet. Nuolet, joita näkymättömät viholliset ampuivat, lävisti heidät jo ennenkuin olivat ehtineet janoansa sammuttaa.
Puolen yön aikana näkyi, pimeästä huolimatta, mustia varjon muotoisia olentoja hiljaan lähestyvän Persialaisten leiriä. Äkkiä seisahtuivat ne. Ja kohta sen jälkeen syöksivät paimentolais-ratsurien joukot aaveiden kaltaisesti voimattomien, uneen uupuneiden Persialaisten kimppuun. Heidän suhisevat nuolensa kaasivat unen horroksesta jalkeille hypänneiden miehien taajasta joukosta kukin sotilaan, semminkin kun valaisevat nuotiotulet ilmaisivat, minnepäin nuoli oli suunniteltava. Mutta ampujia itseään ei voinut mikään nuoli kohdata, pilkkopimeässä kun olivat. Ja joskin siellä täällä väliin liikkui kummituksen kaltaisia varjoja, niin kukapa taisi sysimustassa yössä näitä ajaa takaa erämaassa?
Tätä kesti aina aamupuhteeseen saakka. Silloin järjesti kuningas sotilaansa; mutta — silloin ei näkynyt ainoatakaan vihollista. Olivatko nuo yön pimeydessä leiriä ympäröinneet varjot todellakin olleet erämaan aaveita, jotka aamun koittaessa jälleen olivat hautoihinsa paenneet? — Persialaisten joukkojen edessä ja ympärillä ei ollut nähtävänä muuta kuin loppumatonta, autiota hieta-aroa.
Kuningas Sapor kulki eteenpäin. Vielä päivän jatkoi hän valloitusretkeään, mutta varsin vähän edistyi hänen matkansa sen kuluessa. Koko armeija oli vähällä nääntyä. Jokaisen lähteen luona pysähtyivät sotilaat, ja lähteet täyttyivät kaikki kuolleiden ruumiilla.
Taasen tuli yö. Koko armeija seisoi tappelu-asennossa. Moni, joka laskeusi maahan hiukankaan lepoa saamaan, kuoli siihen väsymyksestä. Odotettiin yöllistä hyökkäystä, ei tiedetty mistä päin. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin janoovien elehvanttien hurjaa räikytystä, ja meluavaa soittoa ja pikarien kilinää leirin keskuksesta.