— Sekin olisi viekkautta sinulta. Samoin kuin hyväilysikin. — Eikö
Laczan Franssi jo tänä aamuna vienyt hatussaan ruusuasi?
Neito ei punastunut, kasvot kävivät vain kelmeämmiksi.
— Santeri! Kautta Jumalan nimen vannon, etten…
Mies ei antanut hänen jatkaa, vaan painoi äkisti kätensä neidon suulle.
— Älä höpise Herran nimeä vääryyteen! Entä mistä ovat nuo kultarenkaat korviisi tulleet?
Neito purskahti nauruun.
— Sinä paksupää! Nämähän ovat sinun itse tuomasi hopeiset korvarenkaat; annoin vain kultasepän Ujvárosissa ne kullata.
Nyt mies tarttui neidon kumpaankin käteen ja lausui hänelle lempeästi ja vakaasti:
— Rakas Klaara! En sano enää sinua neidiksi. Pyydän vain kauniisti: älä valehtele minulle. En inhoa mitään niinkuin valhetta. Sanotaan, että koira pettää. Mutta koira ei valehtele. Toisin se haukkuu, kun varas nurkissa hiipii, toisin isännän tullessa; se vonkuu aavistaessaan vaaraa, mutta koskaan se ei hauku petollisella mielellä. Koira on rehellinen. Mutta ihminen osaa valehdella. Sitä voisi sanoa haukunnaksi. Minä en ole siihen milloinkaan mieltynyt. Ei minun kieleni käänny valheeseen. Ja kuinka sellainen puhe sitten sopisi miehen viiksille! Ilkeätä on kuulla partasuun uroon valetta laskettelevan poikajunkkarin lailla, joka pelkää selkänahkaansa. Kun menneenä syksynä täällä oli asevelvollisten kutsunta, niin piti meidänkin sinne pustalta. Kaupunkilaiset tahtoivat pitää meidät paimenet karjojansa ja hevosiansa hoitamassa, meikäläisillä kun on vaikea työ, jottei saisi miehiä vähentää. Jo ennakolta oli kutsuntatoimiston jäsenten kämmeniä rasvattu. Välskärit kuiskailivat meidän korviimme, että koettaisimme keksiä joitakin ruumiinvikoja, jotta julistettaisiin kelpaamattomaksi, "kruununraakiksi", näetsen. Laczan Franssikin ryhtyi juoneen. Valehteli olevansa niin kuuro kuin musta maa, ei muka kuullut ollenkaan torven ääntä. Häpeän silmät täyteen hänen tähtensä. Mies päästettiin kotia, vaikka hänellä on niin hyvä kuulo, että hän yön pimeässä kuulee elukkain ammumisesta, onko vieras eläin tullut karjaan vai kaipaako lehmä kadonnutta vasikkaansa. Mutta osasipa junkkari valehdella! — Kun sitten tuli minun vuoroni ja välskäri minua tutki ja tarkasti, niin oli hän saavinaan selville, että sydämeni sykki epätasaisesti. — "No, jos se ei syki tasaisesti", sanoin, "niin se ei ole sydämen vika, vaan tuon keltaisen ruusuni Hortobágyin krouvin luona!" — Herrat vain väittelivät, että asia on niinkuin tohtori sanoo: minulla on sydämenväljennys. — "Mutta ei minun sydämeni ole väljä! Ei sinne mahdu muuta kuin yksi ainokainen pikku tyttönen! Ei minussa ole ikinä mitään vikaa eikä virhettä." — Minä kelpasin kuin kelpasinkin sotamieheksi. — Mutta siksipä pidettiinkin miestä arvossa, ei leikattu edes tukkaani; lähetettiin Mezöhegyesin tammakartanoon sotahevosten paimeneksi. — Puolen vuoden päästä arvoisat kaupungin isät maksoivat puolestani tuhannen floriinin lunnaat, jotta saivat minut takaisin omaan tammakartanoon, missä minua kovasti kaivattiin. Nuo tuhat floriinia minä pian korvaan palveluksellani, eikä ole tarvinnut valheen kengillä kulkea kuten tuon toisen.
Tyttö koetti vetää ja irroittaa kättänsä miehen kourista sekä kääntää leikiksi koko asian.