Nyt tyttö avasi seinäkaapin oven ja otti sieltä esille kananpaistia. Tiesi sen olevan paimenpoikain lempiruokia, tuollaisen kylmän kananpaistin.
— Kenen jätteitä lie tuokin? — kysäisi mies ivallisesti.
— Turhia kyselet; ole järkevä nyt. Majatalossa käy vieraita. Sille laitan kananpaistia, joka vain maksaa.
— Täällä on siis käynyt herroja viime yönä?
— Niin kävi; kaksi herraa Wienistä, kaksi Debreczenistä. Istuivat ylhäällä pari tuntia yli puoliyön; sitten menivät matkoihinsa. Jollet usko, niin täällä on vierastenkirja, siellä heidän nimensä seisoo.
— Kyllä uskon.
Paimen rupesi syömään mieliruokaansa.
Talon iso harmaja kissa oli tähän asti nuoleskellut itseänsä uunin pankolla, mutta nyt kai tuli jotain mieleen, koska se nousi seisomaan, ojentelihe selkä kaaressa, hyppäsi sitten alas ja meni vieraan luo, mitteli hetken etukäpälillään pitkin saapasvartta, paksultako tulee lunta ensi talvena, viimein hyppäsi syliin, hieroi päätänsä vieraan käsiä vasten ja rupesi nuolemaan sormenpäitä, sitten laskeutui syliin maata ja alkoi kehrätä.
— Näetkös? Kissakin sinua hyväilee.
— Enhän minä kysy kissalta, kenen sylissä hän eilen kehräsi? — Mutta mitä maksaa nyt tämä herkku?