— Sinulle ei mitään. Sen on jo toinen maksanut. Mutta minne nyt niin kova kiire?
— Pitää viedä kirje Mátan pustalle tohtorille.
— Häntä et ainakaan tapaa kotoa, sillä aamulla jo kolmen aikana hän meni tästä ohi kysellen vieraita herroja. Saatuansa tietää, että ne jo olivat menneet, lähti hän hyssyttämään perästä kiesseillänsä Zámin pustalle. Wienin herrat olivat tulleet karjaa ostamaan Debreczenin herroilta. Toinen oli erään mähriläisen kreivin isännöitsijä, joka aikoo sinne viedä meidän Alamaan karjarotua levitettäväksi; toinen oli jokin saksalainen kuvamaalari. Minutkin hän piirsi kirjaansa ja samoin karjapaimenen.
— Siis on karjapaimenkin käynyt täällä?
— Tietysti. Hän oli saattamassa herroja Hortobágyin pustan kautta
Zámin paimenmajalle.
— Mutta sepä kumma, että karjapaimen läksi täältä tuntia myöhemmin kuin nuo herrat, joita hänen piti neuvoa Zámin paimenmajalle.
— No-no! Osaatpa tutkia kuin tuomari! Hän tuli sanomaan minulle jäähyväiset. Hän näet lähtee ainaiseksi näiltä seuduilta, tuskin täällä ikinä enää hänen silmiänsä nähdään.
Tämän lauseen todenperäisyyttä todisti kirkas kyynelpisara neidon silmässä, vaikka hän kyllä koetti sitä salata.
Eikä paimen suuttunut tuosta kyynelestä. Olihan se ainakin vilpitön. Käänsi vain päänsä toisaalle, jottei olisi näkemässä, miten neito kuivasi silmiään. Pisti sitten suuhun pienen piippunysänsä. Piippu suussa tietää suukkojen kieltoa.
— Minne kauas tuo karjapaimen sitten on lähdössä?