— Hänet viedään Mähriin isäntäpaimeneksi sille karjalle, joka tänään sinne valitaan Zámin pustalla. Siellä hän saa kuusisataa floriinia palkkaa, asunnon kivitalossa sekä muonan. Siellä hän elää herroiksi. Arvonsa nousee varmaan, sillä unkarilaista karjaa ei osaa hoitaa muu kuin unkarilainen paimen.
— Etkö sinä mene Franssille isäntäpaimenen emännäksi?
— Tiedäthän sinä häijy sen, etten mene. Menisin, jollen olisi sidottu tähän pustaan — ja sinuun. Tiedät sinä sen, että vain sinua oikein rakastan. Olen sinun orjasi.
— Se ei ole niinkään, vaikka niin sanot. Sinä tiedät myös sen, että palajaa se mies, jonka sinun silmäsi ovat saaneet hullaantumaan, vaikka valtamerten takaa. Sinä olet antanut hänelle jotain, jotta hänen täytyy sinua muistella. Olet ommellut hänen paitaansa yhden hiuskarvasi; siitä sinä häntä vedät puoleesi, vaikka hän olisi tähtien tuolla puolen. Niinpä teit minullekin! Kun ammuit silmistäsi nuolen minun silmiini, niin tulin tähtesi hulluksi.
— Enkö minä sitten ole ollut kylliksi hullu sinun perääsi? Kysyinkö minä, mitä minusta tulee? Kutsuinko minä sinua tinaa valamaan jouluaattona? Enkö säilyttänyt sinun silkkihuiviasi, vaikket edes sanonut, oliko se kihlahuivi? Hännystelinkö minä perässäsi, kun sinä Ujvárosin markkinoilla tanssit toisten tyttöjen kanssa, kun hakkailit kiemailevia nuorikkoja?
— Kun vain et olisi tuota keltaista ruusua pistänyt hänen hattuunsa!
— Onhan tässä toinen samanmoinen; kun vain annat tänne hattusi, niin se on heti siinä.
— Ei! Tahdon sen ruusun, jonka annoit karjapaimenelle. Enkä ennen herkeä, ennenkuin sen käsiini saan.
Neito laski kätensä ristiin ja rupesi pyytelemään:
— Santeri! Kultani! Älä puhu noin. Minä en tahtoisi, että te joutuisitte kahakkaan minun tähteni! Minun tähteni! Yhden keltaruusun tähden!