Silloin jo ollaan puolitiessä sovintoon, kun saa pojan laulamaan uutta laulua.
Santeri nojautui seinään, nosti toisen käden hatun reunaan ja toisen laski pöydälle sekä alkoi surunvoittoisella nuotilla, joka hyvin sopikin laulun sisältöön, seuraavasti:
"Eipä tunnu tuuli; seisoo Dorozsman nyt myllynen.
Minne menit, kunne kuljit, armas, rakas kultanen?
Uskotonna, uskotonna toisen kanssa maailmaan; —
senpätähden, senpätähden jäi se mylly seisomaan."
Tämä on yksi noita pustalla syntyneitä lauluja, joita tuuli kuljettaa seudusta seutuun kuten vuohensilmän terälehtiä.
Tyttö koetti laulaa perässä samaa säveltä. Pian hän sen korviinsa saikin; ja missä kävi väärään, siinä poika auttoi. Koetettiin vielä toinenkin kerta; sitten laulettiin yhdessä, kunnes kävi virheettömästi. Kun tästä oli suoriuduttu, niin suudeltiin; se oli päätös.
Mutta nyt pisti Santeri taas suuhun tuon savinysänsä, juuri kun Klaara vielä lauloi loppusäveltä.
— Mitä sinä taas tuolla rumalla piipulla teet suussasi? — kysäisi tyttö nyreissään.
— Itsekin olen niin ruma.
— Se onkin totta. Ruma, kauhean ruma olet. Tuollainen mies ei kelpaisi värttinäksikään, tuskin pönkäksi oven taa.
Ja tyttö kädellään tuuppasi häntä kylkeen.