— Mitäs siinä sitten häärit ympärilläni?
— Minäkö? Mitä minä sinusta? Semmoisia olisi kaupan vaikka tusinoittain, mutta minä en huoli. Hullu olin, sokea olin, kun sinuun miellyin. Sellaisia miehiä kuin sinä saan minä joka sormelleni kaksi.
Neito väitteli niin vilkkaasti, että sai jo Bodrinkin väärään luuloon. Halli luuli emäntänsä olevan todenteolla suuttunut tuolle pahalle miehelle, hyppäsi pystyyn ja rupesi äreästi haukkumaan.
Tästäpä neito remahti hillittömään nauruun.
Mutta mieheltä ei tullut naurua itseltä eikä se liioin tytöstä häneen tarttunut. Istui vain siinä vakavana, hampaissa olevaa piippua imeskellen. Mutta savua ei tullut. Ei siinä ollut tupakkaakaan.
Mutta nyt rupesi tyttö häntä hyväilemään.
— Noin! Noin! Armahaiseni! Tiedätkö, kuinka olet kaunis? Millään muotoa et saakkaan kauneuttasi turmella nauruun remahtamalla. Nuo kirkkaat silmäsi vain menisivät sirriin, punahuulesi kävisivät levälleen, jos rupeaisit nauramaan; siihen sinun kauneutesi katoaisi.
— En minä kauneuden tähden Debreczenistä palkkaa nosta.
— Mutta minulle se kelpaa. Enkö ole hyvin maksanut? Vai tahdotko enemmän?
— Siinä on jo niin paljon, että on riittänyt toisellekin.