Tytön kasvot ilosta sädehtivät, kun hän tämän näki.
— Minulleko tämän toit?
— Kellekäs muulle?
Kun maalaistyttö käärii palmikkonsa kammalle, niin se tietää, että hänellä on sulhanen eikä hän ole enää "jokaisen hyvä". Sille ei enää sovi laulun lause: "enpä tiedä, kenen kulta lienen".
Hän astui peilin eteen ja kääri hiuksensa nutturaan, kampa siteeksi.
Näin hän oli vain vielä kauniimpi.
— Etkö nytkään tule suutelemaan?
Itse jo tarjosi suukkoa, ojensipa käsivartensakin. Poika viittasi vain kieltävästi.
— Sitten vasta, kun tulee lämmin. Nyt minun on vilu.
Tytön silmäkulmat kävivät kurttuun. Tuo kielto hävetti. Sydän kiehahti.