Hän koetti olla miellyttävän ja lempeän näköinen, vaikka kiukku ja lempi yhä kiivaammin alkoivat sydämessä kiehua. Kiukku lemmen tähden.
— Laulelenko lempilauluasi sillä aikaa kuin paistan kalaa?
— En piittaa.
Tyttö poistui tulisijan ääreen. Kala-astiasta hän otti yhden noita Hortobágyin aimo kouria, perkasi sen, viilti puukolla viiluja selkään, ripotti päälle vähän suolaa ja pippuria, pisti sitten kalan rautahaarukkaan hiilille paistumaan. Tätä tehdessään hän alkoi laulaa heleällä äänellä:
"Emäntä! Nyt kalaa meille paistakaa!
Viiniänne pöytään oitis laittakaa!
Piikojanne kutsukaatte passaamaan!
Santarmin jos näätte, tulkaa sanomaan!"
Tämäkin on yksi noita omituisia, viehättäviä pustan lauluja, joiden säveltä kuullessaan melkein on näkevinään edessänsä tuon äärettömän tasangon kangastuksineen. Siitä on kuulevinansa paimenhuilun kaihoisia säveliä ja luikun ääniä.
"Santarmin jos näätte, tulkaa sanomaan!"…
Tämä on betyári-elämän runollisuutta.
[Betyáriksi (lue: betjaar) sanoo unkarilainen pustilla kuljeksivia varkaan- ja rosvonsekaisia irtolaisia. Suom.]
Kun kala oli kypsynyt, toi tyttö sen vieraalleen.