Ei sitä ollut tapana lautaselta syödä. Haarukka käteen ja linkkuveitsellä leikkaamaan kalaa siitä. Niin se maistuu.
Ja parhain tyttö varmaan osoittaa vilpitöntä rakkauttaan, kun paistaa kalaa kullallensa.
Ihastuneena neito katselee, kuinka halulla vieraansa haukkaa hänen paistamaansa kalaa, sormiansa nuollen.
Sitten hän laulaa hänen korvaansa toisenkin värsyn laulusta:
"Peljästynyt piika syöksyy sisähän:
Santarmitten aseet näin jo välkkyvän. —
Silloin betyárveikko karkaa ratsulleen,
karahuttaa avaralle pustalleen."
Kerran ennen oli poika yhdessä tytön kanssa laulanut tätä laulua ja silloin lausuessaan sanoja: "karahuttaa avaralle pustalleen" heittänyt lakkinsa kattoon ja nyrkillä pöytään lyönyt. Nyt hän ei ollut millänsäkään.
— No — joko halveksit lempilauluasikin? Eikö sekään enää kelpaa?
— Vielä mitä? En minä ole mikään betyári. Ei minulla ole mitään tekemistä varkaitten kanssa. Santarmit ovat kelpo miehiä. Tekevät velvollisuutensa. Betyáriveikko komentelee piikoja passailemaan itseänsä, mutta kun näkee santarmin hatuntöyhdön häämöttävän, niin pois, pois! Pitää jättää kalat, uunit, emännät siihen paikkaan; onpa siinä ylvästelemistä, kun pitää avaralle pustalle karkuun lähteä. Kurja roisto!
— Voi, miten olet muuttunut, sittenkuin pääsit keisarin leipään!
— En minä ole muuttunut, säät ne muuttuvat. Eivät turkitkaan siltä muutu, vaikka ne nurin kääntää. "Turkit turkkeina pysyy."