Majan edustalla on keittiö, ympyriäinen kota, ruo'osta yhteen sidottu, sisässä tiilistä tehty avonainen tulisija, kattoa ei ole ollenkaan. Täällä keitetään koukussa riippuvassa padassa lempiruokaa, gulyáslihaa, sekä jauhopuuroa. Kärripojan tehtävänä on ruuan laittaminen. Suuria tinalusikoita näkee rivissä keittiön ruokaseinään pistettyinä.
— Minne paimenen jätitte, herrat? — kysyy isäntä tulijoilta.
— Hänellä oli vähän keskinäisiä asioita krouvarin tytön kanssa, vastasi porvari, jonka nimi oli Sajgató.
— No, sitten se betyári ei ehdi kotia siksi, kun tulee elukkain juottamisen aika!
— Betyári? — puuttui maalari puheeseen, hänestä kun tuo sana kuului omituiselta. — Onko tuo paimen "betyári"?
— Minä vain piloillani annoin hänelle tuon nimen, — selitti isäntäpaimen.
— Mutta minä tahtoisin saada albumiini oikean betyárin.
— Täältä ette ainakaan semmoista löydä. Varkaita me emme suosi; jos joku tänne hairahtuu, niin me annamme hänelle keppiä selkään.
— Eikö siis Hortobágyin pustalla noita betyáreja olekkaan?
— Sitä ei voi kieltää. Lampurien joukossa on kyllä varkaita, sikopaimenista voi tulla rosvoja; saattaapa käydä niinkin, että hevospaimen tulee hulluksi ja rupeaa betyárina maata kiertämään. Mutta sitä ei ole tapahtunut miesmuistiin, että karjapaimenesta olisi tullut varas.