— Suurenmoista! Jumalaista! — äännähteli taiteilija ihastuneena. —
Tämäpä vasta on oikea wagnerilainen kuoro! Hoboijain, torvien,
bombardonien kilpailu! Mikä uvertyyri! Mikä alkusoitto! Oikea
Götterdämmerungin finaali!
— Niin kai, — selitti hänelle herra Sajgató. — Ne lähtevät nyt kaivolle. Lehmät kutsuilevat vasikoitansa, sen tähden ne niin ammuvat.
Kolme paimenta lähtee juoksujalassa isolle kaivolle, jonka kehä on sangen taidokkaasti salvettu, ja nyt laskeutuu kolme vipua yhtaikaa ja näin ammennetaan vettä suureen ruuheen. Tämä on kovaa työtä, joka tulee tehtäväksi kolmasti päivässä.
— Eikö tuota työtä saattaisi toimittaa koneella ja hevosvoimalla? — kysyi wieniläinen isäntäpaimenelta.
— Kyllä meillä on koneitakin, kunnioitettava herra; mutta ennen karjapaimen kiskoo omilla kourillansa kuin koneen edessä hevosta kiusaa.
Neljännen paimenen toimena on juottamisen aikana etsiä karjasta ne lehmät, jotka herra Sajgató omistaa. Hän vie joukosta pois näiden vasikat ja taluttaa ne majan luo. Lehmät silloin itse seuraavat perässä, ja siten voidaan ne saada suljetuksi erityisen aitauksen sisälle.
— Nämä ovat minun lehmiäni, — virkkaa herra Sajgató wieniläisille.
— Mutta mistähän tuo paimen teidän elukkanne tunsi tuhatmääräisestä karjasta? — kysyi tallimestari. — Kuinka hän voi tietää, kenen mikin on?
Isäntäpaimen loi sääliväisen ja halveksivan katseen kysyjään.
— Oletteko sitten nähnyt maailmassa kahta yhtäläistä nautaa?