Jo kuului hevosen kavioiden töminää. Mies saapui paikalle. Aamutuuli oli puhaltanut humalan päästä, ja nopea ratsastus oli karkoittanut unisuuden. Reippaasti hän hyppäsi alas hevosen selästä vähän loitompana majasta ja talutti ohjista ratsunsa perille.
Isäntäpaimen astui vastaan majan edustalla.
— No, sinä kylänkulkuri — yölepakko! Toipa sinut lempo viimein kotia!
Paimen ei puhunut sanaakaan, riisui vain satulan hevosen selästä ja suitset päästä. Hevonen oli ihan valkoisena vaahdosta lautasilta; hän hieroi nyt turkin liepeellä vaahdon pois, pyyhki hevosen joka paikasta ja pani sitten riimun päähän.
— Missä olet tähän asti mässännyt? Senkin kuvainen! Tulee koko tuntia myöhemmin kuin herrat, joita olisi pitänyt saattaa tänne. Maankulkuri!
Mies ei vastannut sanaakaan. Hääräili vain hevosensa kanssa. Asetteli satulaa ja ajoneuvoja nauloihinsa.
Isäntä ärjyi vielä kovempaa, ihan veripunaisina kasvot hohtivat.
— Etkö vastaakkaan puheeseeni? Vai pitääkö aukaista korviasi?
Nyt paimen virkahti:
— Tiedäthän, että minä noille puheille olen kuuro.