— Puhumaan tuolle järkeä! — murahti isäntä. — Laita itsesi,
junkkari, juottamaan! Vaan ei! Mitä sanonkaan? Etkö tiedä työtäsi?
Oletko vieläkin pöhnässä? Etkö näe, että lehmät jo ovat karsinassa?
Kukas tuo sonnin?
Ei sonnia tuo karjasta mikä nahjus hyvänsä, miestä siihen tarvitaan. Laczan Franssi on siihen koko mestari. Silitellen ja mairitellen hän houkuttelee laumasta mukaansa tuon valitun sonnin, joka kuuluu herra Sajgatón karjaan, niin koreasti kuin pienen karitsan ja asettaa sen herrojen eteen. Pulska on elukka, järeä pää, ulospäin kaareutuvat sarvet, mustat renkaat suurten silmien ympärillä. Sävyisästi se antaa paimenen raappia pörheätä otsaansa, karkealla kielellään hänen käsiänsä nuollen.
— Eläin on vasta kolmastalvinen, — vakuutti isäntäpaimen.
Maalari käytti tilaisuutta hyväkseen; piirsi taas luonnoksen sarvipäästä ja sen paimenesta. Noin piti seistä, näin pitää kättä sarvien kohdalla, komensi hän miestä. Tämä taas el ensinkään ollut tottunut mallina seisomaan. Se koski hänen kunniaansa.
Kun malli käy kärsimättömäksi, niin on tottuneen maalarin tapa huvittaa häntä hauskoilla kaskuilla. — Herrat menivät sillä aikaa katsomaan karjalaumaa.
— Sanokaapas, ystäväni, herra paimen, onko totta mitä olen kuullut, että paimenet osaavat pettää ostajia karjakaupoissa?
— On se. Nytkin isäntäpaimen herroja peijasi. Sanoi sonnin olevan kolmas talvisen, mutta nähkääs, herra maalari, eihän sillä ole enää etuhampaitakaan yläleuassa.
Näin sanoen hän aukaisi sonnin suun näyttääkseen, että puheessa oli perää.
Maalari taukosi heti piirtelemästä luonnoskirjaansa.
Oikeudentunto on väkevämpi taiteilijan innostustakin.