Hän sulki heti albuminsa, sanoen työn olevan valmiin, ja läksi hakemaan matkatoveriansa, joka aitauksen luona katseli toisten herrain kanssa myytäviksi valituita lehmiä. Tälle hän ilmaisi tuon keksimänsä salaisuuden.
Tuosta jo tallimestarikin kauhistui. Hän avasi kolmen neljän lehmän suuta.
— Kuulkaa! Isäntä! Itse huomautitte, että karjapaimenet mielellään kaupoissa vähän ostajaa pettävät. Minä en anna itseäni pettää. Nämä valitsemanne elukat ovat kaikki niin vanhoja, ettei yhdelläkään enää ole yläleuassa etuhampaita.
— Tuon kaskun kyllä ymmärrän, hyvä herra. Sen luin muutamasta menneenvuotisesta kalenterista. Narrasivat ranskalais-saksalaisessa sodassa erästä kenraalia, joka ei tiennyt, että sarvikarjalla ei ole etuhampaita yläleuassa.
— Eikö? — tokaisi tallimestari kovasti kummastellen, ja kun tohtorikin vielä vakuutti asian niin olevan, niin tuopa vasta hänestä oli ihmeellistä.
— Mistäs minä tiedän minkälainen hammasrivi naudalla on? En minä ole mikään härkäin hammaslääkäri. Hevosten kanssa olen kaiken ikäni otellut.
Mutta jollekin piti hänen purkaa sappeansa, kun näin oli joutunut kiikkiin. Ärjäisi maalarille, miksi hän oli tehnyt hänelle tämmöisen kepposen. Sellaisesta hän pyysi päästä.
Maalari puolestaan oli siksi hienotunteinen, ettei ilmoittanut, miten paimen oli häntä itseä pettänyt.
Sanelemisesta teki lopun kärripojan kunnioittava ilmoitus, että aamiainen oli valmis.
Kärripoika on paimenten kokki. Tällä välin oli hän valmistanut pustalaisten aamiaisen, jauhovelliä. Keittiöstä hän kantoi suuren vellipadan ulos ja asetti sen kolmijalkaiselle penkille. Herrat asettuivat ympärille, kukin sai käteensä ison tinalusikan, jolla sai padasta pistää suuhunsa. Hyväksi kehuivat keittoa. Kun herrat saivat kyllänsä, tuli isännän ja paimenten vuoro, jotka hyvästi pataa tyhjensivät. Mitä pohjaan jäi, sen sai poika.