Päästyänsä lähemmäksi hän tunsi hevosmiehen. Se oli Santeri Decsi.
Tämä näytti tuntevan hänet, koska höllitti ohjia ja päästi hevosensa juoksemaan tohtoria kohden.
Viisas eläin tuli huohottaen ja pärskyen suoraan tohtorin hevosta kohden ja saavuttuaan viereen se seisahti itse. Se vavahteli ja hirnahteli, ikäänkuin olisi tahtonut saada jotain puhutuksi.
Mies vain istui yhä selkä kaaressa, kasvot taivasta kohden; kädet eivät enää olleet suitsissa, mutta jalat pusersivat tiukasti hevosen kylkiä.
— Santeri! Kuules, Santeri! — huusi tohtori.
Mies ei näyttänyt kuulevan puhuttelua, taikka jos kuuli, niin ei saattanut puhua.
Tohtori hyppäsi alas rattailtaan, meni hevosen luo, tarttui miehen vyötäisiin ja nosti hänet alas satulasta.
— Mikä sinua vaivaa, Santeri?
Mies ei vastannut. Suu oli tiukasti kiinni, pää taakse vääntyneenä, rinta huokui nopeasti, ruumis oli taaksepäin kaaressa. Silmät tuijottivat kamalasti selkiselällään, niistä näkyi jonkinlainen hullaantuneen loiste, joka oli sitä kamalampi, kun silmäterät olivat auenneet luonnottomasti suuriksi.
Lääkäri laski miehen nurmelle maata ja rupesi häntä tutkimaan.