— Valtimo lyö väliin nopeasti, väliin miltei seisahtuu, silmäterät ovat väljenneet, leuat ovat suonenvedosta lukossa, vartalo jäykistyneenä. Tämä mies on saanut myrkkyä. Kasvimyrkytystä tämä on.
Hortobágyin majatalon ja Mátan kylän välisellä lakeudella tohtori tapasi hevospaimenen. Luultavasti oli tämä matkalla kylään, mutta myrkky oli ruvennut tiellä vaikuttamaan. Niin kauan kuin hän vielä tajusi, koetti hän kaiketi kiiruhtaa kylään, mutta kun häntä rupesi kouristamaan, niin tuimat tuskat ihan tekivät hänet tajuttomaksi, jotta hän ei tiennyt mitä teki, vaan käsiensä liikkeillä saattoi hevosenkin hullaantumaan. Siltäkin jo vaahto suusta valui.
Tohtori yritti nostaa hevospaimenta rattaillensa. Mutta mies oli liian raskas, hän ei jaksanut nostaa häntä niin korkealle.
Mutta häntä ei liioin voinut jättää tänne pustalle, sillä ennenkuin tohtori ehtisi tuomaan apua, olisivat kotkat ja korpit jo voineet raadella miehen.
Hevonen katsoi viisaasti tohtoriin; puheen ahjaa vain puuttui. Painoi päänsä aivan lähelle isäntäänsä ja päästi lyhyen, katkonaisen hirnahduksen.
— No, auta sinäkin! — äännähti tohtori.
Miksei hevonen olisi tuota ymmärtänyt? Pustan ori! Sillähän oli kolme neljännestä ihmisen sielua! — Nähdessään tohtorin yrittävän saada isäntää nostetuksi ylös tarttui se hampaillaan hänen liiviinsä ja nosti hänet kauniisti maasta. Siten saatiin sairas yhteisin voimin rattaille.
Tohtori sitoi ratsun marhaminnalla kiinni rattaiden perään ja lähti ajamaan kylää kohden.
Siellä on sairaala ja apteekkikin. Tosin vain hevosia ja lehmikarjaa varten. Ja tohtori oli itsekin vain eläinlääkäri.
Mutta tällaisessa tapauksessa tulee jokaisen auttaa ken vain taitaa.