— Neiti! Klaara! Pysähtykää! Älkää hullutelko!
Ja renki juoksemaan perässä, minkä jaksoi. Vasta sillalla hän saavutti hevosen, kun tämä väsyneenä vastamaassa hiljenti juoksunsa käynniksi; siinä hän pääsi nousemaan rattaille.
Kimoparan selkä ei ollut moneen herran aikaan saanut tuntea niin monta piiskaniskua kuin tällä matkalla. Saavuttuansa kylän kumpujen luo se ei enää jaksanut muuta kuin kävellä.
Tyttö jo malttamatonna hyppäsi alas rattailta ja riensi juosten, kahvirasia kädessä, apilapellon poikki tohtorin asunnolle.
Läähättäen, hengästyneenä hän saapui perille.
Ikkunasta huomasi tohtori tytön tulevan ja meni häntä vastaan.
Etehisessä hän tapasi hänet.
— No-no, Klaara! Kuinka te itse tänne?
— Miten Santeri jaksaa? — ehätti tyttö kysymään.
— Santerin on asiat huonosti.
Läpi suljetun oven saattoi tyttö itsekin kuulla sairaan vaikerruksen ja ähkynän.