Tyttö nyökkäsi myöntäen.
— Mitä hittoa sillä tarkoitit?
— Hän oli niin armoton minua kohtaan; ja eräs mustalaisakka oli uskotellut minulle, että hän tulee myöntyväisemmäksi, kun liotan tätä hänelle viiniin.
— Kas niin vaan! Senkin vietävät naiset! Kuka teidän käskee seurustella mustalaisakkojen kanssa? Ette käy koulua, niissä opettaja teitä opettaisi tuntemaan myrkyllisiä kasveja, vaan mustalaisakkojen opissa te käytte. Nyt olet tehnyt poikasi koreasti myöntyväiseksi!
Kiukuissaan hän sinutteli tyttöä.
— Kuoleeko se! kysäisi Klaara rukoilevin katsein.
— Se kyllä olisi omiansa sinulle, että hän kuolisi! Mutta ei se henki hänestä sentään niin vähällä mene.
— Hän virkoo siis? — Tämän lohduttavan sanan kuullessaan tyttö lankesi tohtorin jalkoihin ja tarttuen hänen käteensä rupesi sitä innokkaasti suutelemaan.
— Älä minun kättäni suutele; se on vielä aivan sinappitaikinassa, huulesi vain paisuvat.
Nyt hän rupesi suutelemaan hänen jalkojansa. Ja kun ei tohtori sallinut sitäkään, niin hän suuteli hänen askeleittensa jälkiä, noilla kaunoisilla punahuulillaan suuteli lokaisia jälkiä kivilattialla.