Luotuansa katseen vuoteella makaavaan lemmittyynsä tunsi tyttö maailman mustenevan silmissään. Minkä näköiseksi olikaan tullut pulska mies niin vähässä ajassa, sen jälkeen kuin hänestä erkani! Sitä oli kauhea nähdä. Ja kahta kauheampi oli sitä näkyä kestää.
Tohtori kutsui sisään renginkin.
Kahvia laittaessaan tyttö koetti tukahuttaa itkua, ja kun kerran pääsi nyyhkytys, niin jo tohtori katsahti häneen nuhtelevasti: ei saanut nyyhkyttää.
Miehet rupesivat levittämään sinappitaikinaa sairaan pohkeille.
— Tuokaa nyt sitä kahvianne. Pitää kaataa suuhun.
Oli siinä tekemistä. Kaikin voimin saivat miehet pitää kiinni sairaan käsistä, jottei hän saanut niillä huitoa ympärilleen.
— No! Klaara! Avatkaa nyt hänen suunsa. Voi, ei se niin vähällä käy!
Pitää pistää tuo taltta hampaitten väliin ja sillä aukaista suuta.
Älkää peljätkö, ei se teitä syö. Taltta on hänen hampaissaan lujasti
kuin hohtimissa.
Tyttö teki niinkuin käskettiin.
— Kaatakaa nyt kauniisti kahvia suuhun. Kas vaan. Olette taitava tyttö. Saan suositella teitä armeliaisuussisareksi tai sairaanhoitajattareksi.
Tytön kasvoista näkyi hymy; mutta sydän oli pakahtua.