Karjapaimen suuntasi kulkunsa majaa kohden. Zámin kummut ja sen pieni akaasiametsä alkoivat häämöttää taivaanrannalta ja niiden välistä tuo tuttu kaivonvipu. Mutta sinne on vieläkin hyvä matka. Paimen otti hatustansa tuon petollisen ruusun, kääri sen huolellisesti punaiseen nenäliinaansa sekä pisti mytyn viitan hihaan, jonka suu oli umpeen sidottu.
Hevospaimen taasen muutti suuntaa, ohjaten ratsuansa sinne, missä avaralla tasaisella pustalla maata myöten hiipivä kuulakka usva osoitti Hortobágyin joen kulkua; hän riensi hakemaan sitä pensasta, missä tuo keltaruusu oli kasvanut.
Koko Hortobágyissa oli näet vain yksi keltaruusupensas, ja se oli majatalon isännän puutarhassa. Jonkun vieraan sanottiin tuoneen sen sinne Belgiasta. Se oli ihmeellinen pensas, kukki kaiken kesää, alkoi helluntain aikana ja oli nuppuja täynnä vielä adventtiin asti. Ruusut ihan kullankellertävät, lemu enemmän muskatelliviinin kuin ruusunlemun kaltainen. Voi, kuinka monen päähän on mennyt tuo lemu, kun on sitä ruusua haistelemaan ruvennut!
Siitä sai "Keltaruusun" nimen se tyttökin, joka tuosta pensaasta kukkia poimi, — ei toki aina itselleen.
Ei ole tietoa, mistä vanha krouvari oli tuon tytönkin saanut; ei hänellä ainakaan ollut koskaan vaimoa ollut. Joku oli kai hänet sinne unohtanut. Pidettiin hyvänä ja elätettiin, niin kasvoi lapsesta kaunis ja sorea ruusunen. Kasvot eivät olleet punaiset, kuten toisten tyttöjen, vaan läpikuultavan kellertävät. Ei se kuitenkaan ollut kivulloisuuden väriä, sillä sen alta hohti ilmi elämä, ja hänen hymyillessään näytti melkein siltä, kuin olisi se lieskaa ottanut. Ja tuo nauruun luotu suu hymyävine ja veitikkamaisine pielineen sopi vallan mainiosti noihin suuriin tummansinisiin silmiin, joiden väriä oli oikeastaan mahdoton ratkaista, olivatko ne mustat tai siniset, sillä niihin katsoessaan unohti aivan olemassaolonkin. Hiukset olivat myöskin mustat, palmikoidut keltaisen nauhan kanssa yhteen suureen palmikkoon. Itsestään ne olivat kiharaiset, ei niitä tarvinnut keinotekoisesti kuitteniomenain nesteellä kiharoida, kuten toiset tytöt tekevät.
[Kuittenipensas (Cydonia vulgaris) kasvaa yleisesti Etelä-Euroopassa.
Siementen farmakologinen nimi: semina cydonicae. Suom.]
Voi, kuinka monta laulua hän osasi! Ja niin kauniisti hän osasi laulaa, kun vain tahtoi. Ollen hyvillä mielin hän lauleli, pahoillansakin ollessaan hän hyräili; eri laulun eri tilaisuuksiin. Maalaistyttö ei tule laulamatta aikaan: hyräillessä sujuu työ helpommin, kuluu aika, lyhenee tie.
Jo aikaisin päivän koittaessa kuuluu laulun liverrys hänen kitkiessään rikkaruohoja puutarhassa.
Ukko krouvari ei enää piittaa anniskelusta. Vierasten palveleminen on uskottu kokonaan tytölle; hän se antaa viiniä, laittaa ruokaa ja pitää huolta laskuista. Ukko vain vartioitsee mehiläisiä; niillä on nyt juuri parveilemisen aika.
Jo kuuluu kavioitten töminää pihalta, koirat haukkuvat, mutta niiden äänestä päättäen on tuttu tulossa taloon, haukunnallaan vain häntä tervehtivät.