— Klaara! Meneppäs! Etkö kuule? Koirat haukkuvat, tulee vieraita.
Palvele heitä säntillisesti.
Tyttö päästää kitkiessä ylös kurotun kirjavan hameensa, ottaa kengät jalkaan, pesee kätensä puutarhakannussa, kuivaa ne päällimmäiseen esiliinaan, jonka riisuu yltänsä, sillä sen alla on puhdas kaksikaistainen esiliina, jonka vyössä riippuvat talousavaimet. Kirjavan huivin hän otti päästään, nuolaisi kämmentään ja silitti sillä ohimoille hiuksia, ja vielä taittoi hän yhden ruusun tuosta ikikukkijasta pensaasta sekä pisti sen rintaansa.
— Joko taas tuota ruusupensasta revit? Entä jos se onkin vain joku poliisi?
Mitä tietää tuo sana "vain"? — Eiköhän poliisinkin virkalakkiin ruusu sovi? Vai eikö olisi sitä ansainnut? Poliisipa kullaksi kelpaisi!
Mutta ei se ollutkaan mikään poliisimies, jonka neito tapasi vierashuoneen pitkän pöydän päässä istumassa, vaan hevospaimenista sorjin: Santeri Decsi.
Hevospaimen jymäyttää pöydällä olevan tyhjän pullon pohjalla kovasti pöytään ja huudahtaa äreän juhlallisesti tytölle: "Tuo viiniä!"
— Santeri Decsi! Kotiako tullut? Santeri. Rakas. Kulta.
— Tuo viiniä, kuten sanoin! — ärähtää mies ja poispäin kääntyen nojaa päätään nyrkkien varaan.
— Niinkö sinä sanot hyvää huomenta, näin pitkän ajan perästä?
Nyt mies havahtaa. Osaa hän olla kohteliaskin, ottaa hatun päästänsä ja lausuu laskien sen pöydälle: