— Santeri Decsi on kunniallinen nimeni. En ole kellekään pahaa tehnyt. En ole varkaissa käynyt, jotta tarvitsisi santarmeilla tuoda. Enkä minä kuulukkaan siviilioikeuteen, sillä olen keisarin sotilaita. Jos jollakin on tekemistä kanssani ja syytöstä vastaani, niin asetettakoon minut sotatuomarin eteen, hänelle vastaan.
Tuomari kylmästi käski miestä asettumaan.
— Hiljaa vain, nuori mies. Ei teitä ole mistään syytetty. Tahdomme saada tietoja erään teitä koskevan asian valaisemiseksi, sitä tarkoittaa tämä tutkimus. Sanokaa, milloin olitte viimeksi Hortobágyin majatalon vierashuoneissa?
— Sen saatan sanoa ihan täsmälleen, mitäs siinä olisi salaamista? Mutta ensin pitäisi tuon santarmin poistua selkäni takaa, sillä jos hän sattuu koskemaan minuun, niin minä kun olen kovin kutiavainen, saattaisin antaa hänelle päin suuta, jotta…
— No-no-no! Hiljaa, nuorukainen. Ei santarmi ole teitä vartioimassa. Sanokaa vain, milloin kävitte viimeksi Klaara neitiä tervehtimässä, jolloin hän antoi teille viiniä?
— Siihen kyllä saatan vastata, jahka saan muistini suunnillensa. Viimeisen kerran kävin Hortobágyin krouvissa mennä vuonna Demetriuksen päivänä, kun lampureita pestataan; silloin minut vietiin sotamieheksi, enkä ole sittemmin niillä seuduilla ollut.
— Santeri! — huudahti puheeseen tyttö.
— Santeri olen. Siksi olen ristitty.
Tuomari kysyi:
— Ettekö kolme päivää sitten ollut Hortobágyin majatalossa, jolloin isännän tyttö antoi teille viiniä, johon oli liuotettu mandragoraa, josta te kovasti sairastuitte?