— En ollut Hortobágyin majatalossa, en ole nähnyt Klaara neitiä, — siitä on puoli vuotta, kun olen hänen viiniänsä juonut.
— Santeri! — Sinä valehtelet. — Ja minunko tähteni? — äännähti tyttö.
Tuomari suuttui.
— Älkää koettako eksyttää oikeutta kieltämisellänne. Tyttö jo on tunnustanut koko asian, että hän on antanut teidän juoda mandragoran juurella myrkytettyä viiniä.
— Silloin on se tyttö valehdellut.
— Mutta mitähän syytä hänellä olisi ottaa päällensä tuollaista rikosta, josta seuraa mitä ankarin rangaistus?
— Mitäkö syytä! Se on sellainen tyttö, että kun se tulee sille päälle, niin se ei kuule eikä näe, vaan puhuu aivan omiansa. Siitä Klaara neiti on vain pahoillansa minuun, että silmämme eivät oikein iske yhteen. Sentähden hän nyt tässä syyttelee itseänsä, jotta minä häntä säälien tunnustaisin, kenen toisen neitosen luona olen käynyt sieluani turmelemassa, sydäntäni lääkitsemässä, joka tyttö sitten antoi minun juoda tuota huumaavaa juomaa. Sen sanon, jos tahdon, mutta jollen tahdo, niin voin olla sanomattakin. Se häntä harmittaa, etten ollut hänen luonansa, etten käynyt sinnepäinkään sotaväestä päästyäni.
Tuosta puheesta tyttö vasta vimmastui.
— Santeri! Et ole koskaan ennen eläissäsi valehdellut. Mikä sinua nyt vaivaa? Kun yhdellä ainoalla valheella, jota valmiina sinulle tyrkytettiin, olisit voinut päästä sotaväestä, niin silloin et osannut sitä sanoa. Mutta nyt kiellät käyneesi luonani kolme päivää sitten! Entä kukas toi minulle tämän kamman, joka minulla nytkin on päässäni?
Hevospaimen virkahti pilkallisesti nauraen: