— Miksen tietäisi. Mutta kun ei tule nyt kielelleni. Tiedän sen yhtä hyvin kuin oman sikiöni. Nimi on juuri kielen päässä, mutta…
— Eikös se ole Laczan Franssi?
— Niin, niin on! Laczan Franssi se on, hitto vieköön! Nyt jo muistan.
Ehkä tekin tunnette miehen?
Mutta paimen ei nytkään ilmoittanut, että tunsi tuon miehen yhtä hyvin kuin oman isänsä ainokaisen pojan, vaan kopisti levollisena piippunsa perät kouraan, pani pesään uutta tupakkaa, nousi seisomaan, laskien tukevan keppinsä tuolin nojalle merkiksi, että se on häntä varten, jottei kenkään muu menisi siihen istumaan, ja astui sytytettyään piippunsa pöydällä palavasta ainoasta kynttilästä ulos vierastuvasta.
Sisään jääneet rupesivat tuomaan julki hänestä tekemiänsä havaintoja.
— Tuota miestä näkyi jokin raskas kuorma painavan.
— Ei hänen katsantonsa minuakaan miellyttänyt.
— Ehkäpä tiesi mies jotain hevospaimenen murhaamisesta.
Hevoskauppias taasenkin onnettomuudekseen puuttui toisten keskusteluun:
— Arvoisat herrat ja naiset! Tahdon vain nöyrimmästi julkilausua itse tekemiäni havaintoja. Eilen iltapäivällä kävin Ohatin pustalla hevosia ostamassa ja näin siellä tuon kuolleeksi ja myrkytetyksi mainitun Santeri Decsin niin raittiina ja terveenä kuin eheä omena; itse hän oli suopungilla ottamassa kiinni myytäviä hevosia laumasta. Se on niin totta kuin elän.