Kaksi päivää olivat matkustajat jo saaneet viipyä Polgárin ylimenopaikalla; mutta kolmannen vastaisena yönä noin puoliyön tienoissa lauttaaja toi sen ilosanoman odottaville, joilta oli jo lopussa sekä kärsivällisyys että elintarpeet, että virta oli hyvästi laskenut. Huomisaamuna varmaan pääsee ylitse, lauttaa pannaan jo kuntoon.
Kiireimmiten riensivät ne, jotka kulkivat rattailla, työntämään ajoneuvojansa lautalle, ihan toistensa viereen; sitten vasta talutettiin hevoset.
Sen jälkeen tuli sarvikarjan vuoro. Nekin mahtuivat, kun hyvin ahtaaseen pantiin.
Viimeiseksi talutettiin lautalle sonni, yleisö kun sitä pelkäsi.
Jäljellä oli vain karjapaimen hevosensa kanssa.
Molemmat mähriläiset saivat sijan rattaiden ja lehmien välissä.
Mutta ei vielä varsin päästy matkaan, sillä virran yli pingotettu vetotouvi oli liian kireällä, niin että siihen tuskin ulottui; piti odottaa kunnes se auringonpaisteessa vähän kuivuisi ja höllentyisi. Kovasti se jo ainakin höyrysi.
Jotta odotusaika paremmin kuluisi, hyväksyttiin karjapaimenen esitys, että laitettaisiin kalakeittoa. Ei ollut enää ihmisillä muuta syötävää. Olihan pata lautalla, ja kaloja oli kyllin. Lapioilla toivat lauttamiehet käsin kiduksista kiinni ottamiansa kaloja lätäköistä, minne tulvavesi oli niitä jättänyt, lihavia toutaimia, monnia ja lohenmullojakin. Pian ne perattiin, leikeltiin palasiksi ja pistettiin pataan kiehumaan.
Tähän asti meni kaikki mukiin, mutta nyt oli kysymys, kellä oli vielä jäljellä "turkinpippuria".
Näitähän on jokaisella kunnon unkarilaisella aina mukana eväspussissa, mutta kun on tässä kolme päivää oltu odotuksissa, niin ei ole ihme, jos pippurit ovat kaikilta loppuun kuluneet. Eikä ilman niitä kalakeitto maistu miltään!
— No minulla on, — vastasi karjapaimen ja otti viittansa hihasta esiin puurasian. Näyttääpä olevan varovainen ja tarkka mies, on säästänyt pippurinsa viimeiseen tarpeeseen ja saattaa nyt tehdä hyvän työn koko matkustavalle yleisölle.