Saavuttuansa rannalle paimen irroitti kaulastaan pitkän piiskansa ja läimäytti sillä kovasti muutamia kertoja.
— Ahaa! Jo se rupeaa niitä palauttamaan! — puhelivat nyt markkinamiehet mähriläisiä lohduttaen.
Mutta piiskan läimäykset vain pelottavat sarvikarjan nopeampaan juoksuun.
Tämä lehmien lautalla tekemä kepponen antoi matkustajille aihetta laajaan ajatustenvaihtoon. Lauttamiehet vakuuttivat, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäistä kertaa. Usein Hortobágyista tuodut elukat saavat sen sisun, että tuntiessaan lautan liikkuvan vedessä yhtäkkiä hullaantuvat, hyppäävät veteen, uivat rannalle ja karkaavat takaisin pustalle.
— Ihmisessäkin on isänmaanrakkautta, — vakuutteli vehnästenmyyjä, joka oli lukenut paljon kirjoja ja tullut niistä tuon taudin tuntemaan.
— Niin kai! — selitti saippuakauppias, — lehmät karkasivat kotia, kun heidän vasikkansa jäivät sinne. Siinä tehtiin väärin, kun vietiin emät pois vasikoittensa luota.
— Toista minä tuumaan, — virkkoi suutari, joka jo virkansakin puolesta oli epäileväinen. — Olen usein kuullut, että viekkaat betyárit tahtoessaan hajoittaa laumaa pistävät rasvaa piippuunsa tupakan sekaan. Kun nauta tuntee nenässään tuon hajun, niin se villiintyy ja lähtee karkaamaan tiehensä. Paimen junkkari silloin helposti saattaa siepata laumasta jonkun hiehon tai mullikan. Olin äsken juuri tuollaista hajua tuntevinani.
— Ettekä kuitenkaan lähtenyt karkuun. — Tälle sanallekos vasta naurettiin.
— Varroppas, räätäli! Kunhan vain tästä päästään rantaan.
Mutta nuo molemmat mähriläiset eivät pitäneet tuota karjan kepposen selittelemistä ensinkään naurun asiana, vaan nostivat sellaisen ulinan ja vaikerruksen kuin tappiolle joutunut mustalainen.