Kaikki Debreczenin kaupungin tammat täällä ovat yhdessä varsoinensa. Niitä ei pidetä koskaan tallissa, ei talvellakaan; lauman lisääntymisestä vain isäntäpaimen tekee vuosittain tiliä.
Täältä ovat kotoisin ne hyvät arohevoset, joita tullaan kaukaakin ostamaan. Kaikki hevoset näet eivät kelpaa hiekkaisille aroteille; vuorihevonen seisahtuu, kun pitää alamaan maanteitä kulkea.
Hevoset ovat laitumella eri ryhmissä, kukin johtajaoriinsa ympärillä, ahkerasti syöden. Hevonen syö aina. Oppineet miehet sanovat Jupiterin kironneen hevosen, kun Minerva oli sen luonut, että sen pitää aina syömän eikä ikinä ravituksi tuleman.
Neljä viisi paimenta hoitaa ratsunsa selästä tuota satakuntaa hevosta, pitkäsiimaisella piiskalla palauttaen niitä, jotka tahtovat pyrkiä erilleen.
Täällä on muuten kaikki samalla tavalla laitettu kuin sarvikarjan paimentenkin luona, samanlainen paimenmaja, keittiö, tuulensuoja ja vipukaivo. Mutta täällä ei tarvita kärripoikaa, ei orvonturvetta eikä paimenkoiria, sillä hevonen ei kärsi koiransukua lähellään, ei sutta eikä hallia, vaan potkii sen kuoliaaksi, kun likelle tulee.
Puolenpäivän aikana alkavat eri tahoilla syövät hevoset vetääntyä suuren kaivon läheisyyteen.
Kahdet rattaat näkyvät lähenevän paimenmajaa tuolta Hortobágyin sillalta päin.
Isäntäpaimen, tanakka, hartiakas ja luiseva ukko, katseli tulijoita, kädet silmillä päivänvarjostimina, tunsi tulokkaat jo kaukaa heidän — hevosistaan.
— Se on herra Mikael Kádár, ja toinen on hevoskauppias Pelikán. —
Heti kun kalenteriini katsahdin, niin arvasin, että he tänään tulevat.
— Vai seisoo se teidän kalenterissanne? — kysäisi Santeri paimen kiusoitellen.