— Seisoo se. Siinä Csáthyn kalenterissa seisoo kaikki. Ensi pyhästä alkavat Onodin eläinmarkkinat; sinne pitää Pelikánin saada hevosia.
Tämähän oli selvä asia. Tultiin siis hevosia ostamaan. Herra Mikael
Kádár on myyjä, Samuel Pelikán on ostaja.
Herra Mikael Kádárin me varmaankin jokainen tunnemme. Pyöreäkasvoinen pulska mies, sievät viikset, suu aina hymyssä ja keskiruumis erittäin pullea; tavallisesti on hänellä aina yllä nyöritakki, kannukset saappaissa, pyöreä, pystyreunainen hattu päässä, hoikka keppi kädessä, nuppina puusta leikattu linnunpää. Hänen hevosiansa on tuo ryhmä tuolla lätäkön reunalla, ruskea ori etummaisena.
Samuel Pelikán taasen on laihakasvuinen mies, kauhean käyrä nenä, pitkät viikset ja parta, selkä ja sääret hiukan koukussa alinomaisesta hevosten tarkastelemisesta. Suuri leveälierinen huopahattu, kurjensulka kyljessä, on hänellä päässään, kirjava liivi ja lyhyt takki yllä ja housut saapasvarsiin pistettyinä, iso sikarikotelo takin sivutaskussa, ja kädessä pitkä ratsupiiska.
Astuttuaan alas rattailta tulivat herrat kävellen paimenmajalle, missä isäntäpaimen oli heitä vastaanottamassa. Kun oli hänen kanssaan muutama sana vaihdettu, antoi hän miehillensä tarpeelliset käskyt, ja sitten lähdettiin hevosia katsomaan.
Kaksi paimenta ajoi ratsain edellään mahtavilla piiskan läimäyksillä sitä hevoslaumaa, jonka seassa herra Kádárinkin omat olivat. Siinä oli noin pari sataa hurjaa hevosta, joihin ei vielä ikinä ollut ihmiskäsi koskenut.
Kun paimenet pitkässä kaareutuvassa rivissä ajoivat edellänsä hevosparvea herrojen nähtäväksi, niin kauppias huomautti maassa seisovalle kolmannelle paimenelle yhtä nelistävää ruskeata, joka häntä miellytti.
— Tuosta minä pidän.
Nyt Santeri Decsi heitti yltään viitan ja takin, otti käteensä valmiin suopungin, vasemman käden ympäri sen pään kiertäen, ja meni täyttä laukkaa kohti tulevaa hevoslaumaa vastaan. Salaman nopeudella hän heitti suoraksi suopungin valittua hevosta kohden, rengas osui täsmälleen eläimen kaulaan, jotta se alkoi sitä kuristaa. Hirnuen kiitivät toiset hevoset edelleen, mutta kiinni saadun täytyi jäädä. Se pärskyi, nousi pystyyn, pyrki pakoon, mutta turhaan. Mies seisoi kuin olisi ollut vaskesta valettuna, pitäen kiinni suopungin päästä. Avarat paidanhihat luisuivat ylös olkapäihin, käsivarret olivat tukevat kuin muinaiskreikkalaisten ja -roomalaisten sirkustaiteilijain. Molemmin käsin hän veti yhä lähemmäksi vastaan pinnistävää hurjaa hevosta, ei auttanut mikään, ihan viereen piti sen tulla. Silmät jo olivat pulleina, sieraimet selällään, hengitys raskaasti ähkyvä. Nyt kiersi paimen kätensä hellästi hevosen kaulaan, kuiski jotain sen korvaan, otti suopungin silmukan pois kaulasta, ja nyt tuo hurja eläin muuttui lauhkeaksi kuin lammas, helposti sai jo panna päitset päähän. Heti sidottiin se marhaminnalla hevoskauppiaan rattaisiin: suolaisella leivällä tämä kiiruhti kestitsemään uhriansa.
Tämä voimannäyte uudistettiin kolmasti; Santeri ei heittänyt harhaan kertaakaan. Vasta neljännellä kerralla kävi niin, että silmus oli liian avara ja siitä syystä meni aivan kiinni otetun tamman rinnuksiin asti, jotta se, kuin ei tuntenut kuristusta, ei antautunutkaan aivan vähällä, vaan rupesi hyppelemään ja vastaan vintturoimaan, vetäen suopungissa paimenta perässään hyvän matkan. Mutta sai hän kuitenkin siitä viimein voiton ja talutti kiinni otetun hevosen herrojen luo.