Hän antoi hevosensa juosta Hortobágyin majataloa kohden.
Jopa ratsukin läksi nopeampaan juoksuun iloisesti hirnahtaen.
Majatalon pihalta kuului vastaukseksi samanlainen hirnahdus. Siellä jo seisoi akaasiapuuhun sidottuna toveri — laukki näet.
Oikeastaan ei pihaa voi ottaa lukuun Hortobágyin krouvista puhuessa, sillä kedolla, joka on majatalon, tallin ja vaunuvajan edustalla, ei ole minkäänlaista aitausta, vaikka sitä muuten pidetään pihamaana ja siellä on puiden alla pöytä, sivulla pitkä penkki; sielläkin on vieraiden tapana istuskella kurkkua kastelemassa.
Hevospaimen hyppäsi alas ratsunsa selästä ja sitoi sen akaasiapuuhun — ei sentään samaan kuin mihin laukki oli sidottuna.
Pari muutakin luppakorvaa ratsua seisoi syvissä mietteissä tuolla puutarhan aitauksen varjossa, yritellen haukata aidan takana kasvavasta pensaasta, johon eivät kuitenkaan ulottuneet. Miehet istuivat tuolla akaasiapuun alla juomapöydässä, nytkin tässä paahtavassa helteessä yllä nurin käännetyt turkit. Näin ne vain auringon säteiltä varjostavat. He maistelivat halpaa hapanviiniä vihreistä laseista ja loilottelivat jotain pitkäveteistä paimenlaulua, jossa ei ollut äärtä eikä päätä. Lampureita olivat kumpainenkin. Aasi heillä oli ratsuna.
Santeri istui penkin alapäähän laskien visaisen keppinsä pöydälle ja katseli, miten nuo kirkkaat pilvet taivaalla paisuivat ja maa taasen muuttui niiden kohdalta melkein tummansiniseksi. Eräässä kohden kohosi keltainen patsas, se oli itse tuulispää. Lampurit laulelivat yhtämittaa:
"Kun ryypiskelee lampuri, aasinsa harmaa sureepi; jo heitä, aasi, surus tuo, pian mennään jälleen lauman luo."
Hevospaimen kyllästyi jo tuohon jokellukseen ja ärähti:
— Kyllä nyt, Tahvo, olisi paras jo heittää tuo jerusalem-betlehem-nuotti ja nousta aasin selkään sekä lähteä lönkkäämään lauman luo, muuten voivat turkkisi kastua pahoin.