— Tulkaa kanssani!
Hän astui edellä läpi huoneen, jossa oli kaikkialla kauheata höyryä päästäviä astioita ja tislauskapineita. Kädessään oli lasilla peitetty lamppu, jota hän ei antanut kädestään kenellekään. Olimme hornan porstuansa.
Tavara oli pantu valmiisin laatikkoihin, ja kunkin kylkeen oli kirjoitettu veripunaisilla kirjaimilla, paljoko kussakin on dynamiittia.
Herra Kozák avasi laatikkojen kannet; niissä oli eri suuruisia latinkia, ja kysyi mitä minä haluan?
Minä olin ymmärtävinäni niitten laatua. Vähäksyin kaikkia. Pyysin nähdä suurempia.
Vihdoin toi hän yhden lätinkin äärimmäisestä nurkasta.
— Näitten luulen olevan tarpeeksi suuria, lausuin oikein viisaan näköisenä, aivan kuin olisin puhunut sokurivero-ehdoituksesta.
— Kyllä maar. Niillä on laskettu olevan miljoonan kahdeksansadan tuhannen kertainen vastustusvoima.
— Tämä, luulen ma, on semmoista, kuin minä tarvitsen.
— Vai se kelpaa? kysyi hän epäilevästi; ja avattuaan laatikkoa paljasti hän vasemman käsivartensa, missä näin ihoon piirrettynä nihilistien tunnusmerkin: punainen ympyrä, ja sen alla kaksi ristiin pantua tikaria.