Siis saan taas illalla tavata Agneksen.
Koko päivän kävin kuin kuumeessa. Minusta ei ollut mihinkään. Kaikki jotka tapasivat minut, vaivasivat minua kysymällä: mikä minua vaivaa? Vihdoin uskotin heitä, että valmistan itseäni pitämään suurta puhetta Siebenbürgin paloviina-asiassa; siten sain heistä eron, mutta tuskin sain odotetuksi päivän loppua. En muistanut, josko olin päivällistäkään syönyt.
En malttanut odottaa iltaa. Mikä mahtoi viedäkään minut Tonavan rantaa ylöspäin, en itsekään tiennyt, ennenkuin olin tuolla puolen Margaretan siltaa. Täällä loppui jo tunnettu maailma ja kivikatu. Ulkotilukset alkavat, joista on paras se, jota käytetään polttopuiden varastopaikaksi.
Erään tämmöisen tulevan vuosisadan kadun kulmassa tuli äkkiä vastaani
Agnes.
Ihan ehdottomasti kuvautui tyttöparan kasvoissa ilo tavatessaan minut.
— Mitä täällä teette? kysyin.
— Täällä minä tavallisesti kävelen, kun minun pitää tavata teitä, kunnes lyhtyjen sytyttämisaika tulee.
— Sitä minäkin aavistin. Jonkinlainen tunne kutsui kai teitä tänne. Näin ollen emme ehkä menekään sillalle; täällä voimme paremmin keskustella. Käykäämme käsitysten.
Myöntyen kehoitukseeni pisti hän käsivartensa kainalooni; toisella käsivarrellaan riippui ompelukorinsa.
— No, eikö korissa ole mitään? kysäsin. Eikö minulle ole mitään lähetettykään? Vai oletteko jo heittänyt sen Tonavaan?