Somasti ujostellen otti hän koristaan pienen laatikon, jossa oli valokuvani, ja antoi sen minulle.
Mutta tämä ei ollut se valokuva, jonka löysin hänen pöytälaatikostansa — sattumalta, vaan ihan toinen. Sen olin jo kokonaan unhottanut.
Useita vuosia sitte, ollessani Balaton-Füderissä kylpemässä, ikuisenti sikäläinen valokuvaaja maallinen olentoni kuvan — vaimoni ja kolmen pienen paitaressun ympäröimänä. Nuorin on äidin sylissä ja kurottaa minulle pientä hevosen selässä istuvaa husaari-nukkea; vanhin syleilee polveani, vaimoni kasvoista säteilee onnellisuus. Tuo valokuvaaja on varmaan muuttanut Pestiin ja siten on Agnes tavannut hänellä kuvani.
Kuuluisa "Fire-Queen" sammuttaja ei ole parempi sammuttamaan suurta tulipaloa kuin tämä kuva sammutti tuhotulen sydämmessäni.
— Ja te tahtoisitte pitää tätä valokuvaani pöydällänne?
— Joll'ette kiellä, niin…
Näissä sanoissa esiintyi niin todellinen ja teeskentelemätön viattomuus, etten voinut enää hallita itseäni. Kyynel pujahti silmistäni.
Tämän huomasi hän, ja ennenkuin olisin voinut estääkään, suuteli hän kättäni. Samaa aioin minä juuri tehdä hänelle.
Minä suutelin häntä otsalle. — Mene kotia, tyttö parka, ja koeta unhottaa!
Nyt luulin jo todellakin, että eroamme toisiamme kiroomatta. — Suoraan sanoen ovat kaikki naiset, joilla tähän asti on ollut onnettomuus tulla minut tuntemaan, enemmän tai vähemmän minua kironneet. Sen tiedän hyvin, sillä jokaisen kirous on sattunut.