Minuutin päästä yleinen syleileminen ja suuteleminen.
Ääretön oli riemu. Puolen vuoden kuluessa en ollut nähnyt heitä (valtion asiat muka estivät!). Kuinka suuriksi pojat olivat kasvaneet! Rakas vaimonikin oli terveen näköinen; maaseudun ilma oli tehnyt hänelle hyvää.
— Eikö pääsi tullut kipeäksi mutkalla?
— Tuli, mutta se on jo ohitse.
Tiedän, ett'ei ole muuta tarvis kuin laskea käteni otsallensa, niin kipu on poissa; mutta kun maan velvollisuudet pitävät kättäni niin sidottuna!
Kapineet otettiin alas ja ladottiin erään kantajan selkään. Sitä laukkua, jossa korukalut olivat, ei rouva antanut kädestään; sitä taasen, jossa oli välttämättömät matkatarpeet, piti vanhin poika; valkoisten hiirten häkkiä ei nuorin antanut kellekään; keskimäinen oli tiedemies, hänen ainainen matkakumppalinsa oli kirjalaukku; kamarineitsy sai pitää huolta hattukoteloista.
— Mutta missä on iso kapsäkki? Tarvitaanko ajuria?
Vastaus oli sangen rauhoittava. Se oli mennyt jo edellä tavarajunassa suoraan Fürediin; ettei tarvitse siitä matkalla huolta pitää. Vain yksi kapsäkki on muassa, ne mahtuu kuskin tuolille.
Sitte sulloimme itsemme "yhteen" issikkaan. Minä tahdoin ottaa kaksi; mutta ei kukaan tahtonut istua toisilla rattailla, kaikki tahtoivat olla minun kanssani. Siis koetimme likistää itseämme niin paljo kuin suinkin yhteen. Joka henki sai pitääksensä yhden laukun ja kopan. Ajaja ratsasti ison kapsäkin selässä, josta hän ajoi hevosta.
Saavuimme onnellisesti Budan asemalle; siellä toimitin suurusta perheelleni, ostin matkapiletit, annoin kapineet esille, ostin kaikenlaisia sekä mieleviä että mielettömiä sanomalehtiä ja palasin sitte takaisin omaisteni luokse.