Aamulla ani varhain tulivat maalaiset vankkureineen pappilaan. Nähdessään kolmikerroksisen viljamakasiinin ovet auki sanoivat he Timarille, että hän oli tehnyt ihmeitä. Siellä ylhäällä oli kolmen vuoden varasto, paljon enemmän kuin he tarvitsivat talvikylvöään varten.
Timar oleskeli herraskartanossa siksi kunnes ankarat hallat lopettivat syyskylvön teon. Ja täksi vuodeksi olikin kyllin kylvetty. Muut pellot saisivat olla kesantona tai odottaa kesäkylvöä ja heinänsiementä. Koko herraskartanon kolmestakymmenestätuhannesta tynnyrinalasta oli tuskin muutamia satoja niittynä. Kaikki muu oli hedelmällistä, ensiluokkaista peltomaata. Jos tuleva vuosi olisi suotuisa, niin sato olisi sangen runsas. Oli kylvetty juuri soveliaimpaan aikaan. Syksy oli kylmä ja tuulinen aina lokakuun loppuun saakka. Ne, jotka olivat silloin kylväneet, saivat varmasti taas odottaa huonoa satoa, sillä peltomyyrälegioonat kaivoivat esiin jyvät, ennenkuin ne olivat ennättäneet itää. Niiden, jotka kylvivät sateisessa marraskuussa, ei käynyt paremmin; sillä alkoi jo varhain sataa lunta, ja lämpimässä maassa alkoi kylvö lumipeitteen alla mädäntyä. Mutta niin pian kuin tämä lumi äkkiä oli sulanut, seurasi pitkäaikaisesti leuto sää, jota kesti aina jouluun asti, ja ne, jotka silloin kylvivät, saattoivat olla onnellisia. Peltomyyrät olivat hävinneet, pakkanen tuli nyt ennen lunta ja kauniin valkean peiton alla lepäsi maan huostaan uskottu aarre hyvässä säilössä kevääseen.
Maanviljelys on hyvin uskallettua arvanheittoa. Kuusi tai ei mitään!
Timar heitti kuutosen.
Seurasi rikassatoinen vuosi, niin että ne, jotka olivat kylväneet soveliaaseen aikaan, saivat kaksikymmenkertaisen sadon.
Maanviljelijät, jotka olivat Levetinczin alustalaisia, siunasivat uutta vuokraajaa, jota heidän oli kiittäminen siitä, ettei vuosi mennyt heiltä hukkaan. Hänen omat peltonsa antoivat huonoa, pahentunutta nokitähkää, mutta osa viljelijäin pelloilla kasvoi kultaista vehnää. Ja sinä vuonna kuletti Timar Komornista Raabiin kolmekymmentä laivalastia mitä kauneinta viljaa, ja nämä kolmekymmentä laivalastia eivät maksaneet hänelle enempää kuin kolme samanlaista toisille. Riippui vain hänestä itsestään, tahtoiko hän sinä vuonna voittaa sillä puoli miljoonaa vai satatuhatta guldenia vaiko tyytyä sataatuhatta pienempään summaan tehdäkseen leivän halvaksi köyhälle kansalle tai myös pannakseen nuoran kilpailijaraukkojen kaulaan. Hänhän saattoi leikkiä heidän kanssaan kuin kissa hiirellä. Hän saattoi alentaa viljan hinnan miten alhaiseksi tahansa.
Brazovicsin kahvilassa tapahtui joka ilta kiivaita otteluja kokoontuneiden viljakauppiaiden välillä. Tuo Timar, joka vuodessa oli päässyt pinnalle, astui jo kaikkien muitten kauppiaitten varpaille; ei kenkään koko seudulla saattanut kilpailla hänen kanssaan. Hänellä oli rahaa yllin kyllin ja hän tuhlasi, niinkuin olisi ne varastanut. Jos hän vain näyttäytyisi heidän keskuudessaan, niin kylläpä he hänelle näyttäisivät. Kurkkuun tarttuisivat! Mutta hän ei tullut sinne. Hän ei ylipäänsä näyttäytynyt missään, ei pyrkinyt kenenkään tuttavuuteen. Hän varoi kertomasta kenellekään, mitä hänellä oli tekeillä. Ja kaikki, mihin hän koski, muuttui kullaksi. Joukko uusia yrityksiä, joihin kuka hyvänsä saattoi ryhtyä, heräsivät henkiin hänen alotteestaan. Ne olivat, niin sanoakseni, maantiellä; oli vain tarvis ottaa ne ylös; mutta ei kukaan muu nähnyt niitä, ennenkuin tuo ihminen oli jo ennättänyt ennen heitä. Sitäpaitsi hän oli aina matkoilla, ajoi edes ja takaisin, ja ihmeteltiin vain sitä, miksi hän, joka oli niin rikas, ei muuttanut Wieniin, vaan asui yhä edelleen kaupungissa, piti pääliikettään Komornissa.
Timar tiesi, mikä häntä pidätti täällä. Hän tiesi, miksi asui tässä kaupungissa, missä kaikki hänen kilpailijansa olivat hänen vannoutuneita vihamiehiään ja missä hänen tarvitsi vain ajaa Brazovics'in kahvilan ohitse, jotta joku ulkopuolella istujista huutaisi hänen jälkeensä: "Katkaise kaulasi!" Tämä talo hänen oli saatava kynsiinsä — kaikkine sisältöineen.
Tämä se juuri pidätti häntä Komornissa. Vielä sittenkin, kun hänellä jo oli 1 1/2 miljoonaa, pysyi hän täällä, missä kaikki kutsuivat häntä Timariksi ja tuskin voivat tottua hänen aateliseen Levetinczy nimeensä. Sillävälin hän osasi jaloin teoin tehdä aatelisnimelleen kunniaa. Kaupungin köyhille hän laittautti sairashuoneen, protestanttiselle koululle hän perusti stipendirahaston, vieläpä ehtoolliskalkkikin muuttui kullaksi hänen kädessään; hän lahjoitti kirkolle kultaisen kalkin vanhan hopeisen tilalle. Hänen ovensa oli aina avoin köyhille ja joka perjantai kulki pitkä jono kerjäläisiä katuja pitkin hänen talonsa editse, missä jokainen sai rovon, suurimman kuparirahan, niin kutsutun suutarintaalarin. Kerrottiin myöskin, että heti kun joku merimies oli hukkunut, Timar kasvatutti orpolapset ja antoi leskelle eläkkeen. Hän oli kullan arvoinen! Kultapoju!
Mutta hänen rinnassaan kuiskasi eräs ääni lakkaamatta:
"Se ei ole totta! Ei, se ei ole totta!"