Viidestoista luku.
TYTTÖMÄINEN KUJE.
Herra Brazovicsilla oli tapana juoda päivällisen jälkeen kupillinen mustaa kahvia naisten huoneessa, jonka hän silloin armotta täytti tupakan savulla.
Katshuka ja Atalia istuivat kuiskutellen keskenään erään pöydän ääressä, jonka yhdessä kulmassa Sohvi-rouva muka ompeli. (Jo vuosikausia oli tälle pöydälle ollut levitettynä ompelutarpeita ja koruompeleita, jotta jokainen taloon tulija heti saattoi nähdä täällä ommeltavan morsiusvaatteita.) Herra Katshuka nykyään miltei asui talossa. Hän tuli aamupäivällä, hänet pidätettiin päivälliselle ja vasta myöhään illalla nähtiin hänen menevän kotiin. Näytti siltä kuin Komornin linnoituksissa ei olisi enää mitään toivomisen varaa, koska herra insinööriupseerilla oli aikaa askaroida kaiket päivät Atalian kera. Mutta sitä enemmän luhistuivat herra Katshukan omat linnoitukset. Oli tullut se hetki, jolloin hänen piti mennä naimisiin. Hän puolustautui kuin toinen Zrinyi. Kun hänet työnnettiin ulos vallituksista, vetäytyi hän takaisin linnoitukseen. Hän keksi aina sopivan verukkeen häiden lykkäämiseksi. Mutta nyt oli viimeinen miina räjähytetty. Nuorelle parille oli löydetty jo huoneustokin, ja viimein Katshuka ylennettiin kapteeniksi. Nyt ei ollut mitään armonaikaa. Puolustajan viimeinen patruuna oli ammuttu eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin antautua ja viedä nuori, kaunis tyttö kotiinsa.
Herra Brazovics tuli päivä päivältä yhä myrkyllisemmäksi juodessaan kahviaan naisten huoneessa, ja se joka myrkytti hänen kahvinsa, oli aina ja alituisesti Timar.
Tämä oli hänen alituinen Kartagonsa.
"Mitä pirunvehkeitä tuolla ihmisellä taas on! Sillävälin kuin kaikki rehelliset viljakauppiaat iloitsevat siitä, että saavat viettää talvensa rauhassa ja levätä vaivoistaan, ryhtyy hän tekemään sellaista, jota ei kissakaan olisi tullut ajatelleeksi. Nyt hän vuokraa Plattenjärven ja antaa kalastaa jään alta. Joku aika sitten hänen väkensä veti yhdessä ainoassa apajassa kolmesataatuhatta sentneriä kalaa. Sehän on oikeata rosvoilua. Ennen kevättä on hän ryöstänyt Plattenjärven puti puhtaaksi, niin ettei siellä ole ainoatakaan ahventa, säynävää eikä kilohailia, puhumattakaan hauista. Ja sitten hän vie kaikki Wieniin, aivankuin meidän kalamme olisivat tehdyt saksalaisten ruuaksi. Senkin lurjus! Valtiotaloudellisista syistä pitäisi hänen päästään maksaa tapporaha. Ennemmin tai myöhemmin otan hänet hengiltä, se nyt on varma. Kun hän kulkee sillan yli, annan kahden merimiehen heittää hänet Tonavaan. Minä annan vahtisotamiehelle kaksi guldenia, jos hän tapaturmaisesti ampuu hänet kuoliaaksi jonakin yönä, kun hän kulkee linnoituslaitosten ohitse. Suljen hänen pihaansa äkäisen koiran, joka puree häntä aika lailla, kun hän aamulla menee ulos. — Se roisto pitäisi hirttää! Hän on sopivampi nuoraan, kuin Angyal Bandi tai Zöld Marczi, metsiemme kuuluisat ryövärit; sillä Zöld Marczi ottaa vain taskussani olevat rahat, mutta tämä riistää katon pääni päältä. Minä sytytän hänen talonsa tuleen, niin että hän palaa poroksi! — Ja tuollaisesta ihmisestä tehdään päälle päätteeksi aatelismies! Komitaattikokouksessa tehdään hänestä jäsen, ja minun täytyy istua sen roiston vieressä vihreän pöydän ääressä. Minun, jonka isoisä jo oli ikivanhaa unkarilaista aatelia, minun on siedettävä tätä nousukasta vieressäni! Mutta yrittäköönpä vain kerrankin tulla kahvilaan! Ärsytän hänen kimppuunsa jonkun täysverisen aatelismiehen, joka heittää hänet ulos ikkunasta, niin että hän taittaa niskansa. — Jospa vain voisin joutua hänen kanssaan samoille päivällisille, pippuroisin hänen liemiruokansa niin, että hän kellahtaisi selälleen kuin kuollut kala. — Ja tuo maankiertäjä kulkee vielä kaiken lisäksi vieraisilla hienojen neitien luona, tuo Timar, tuo entinen laivakirjuri, jota me sanoimme 'mutarämpijäksi'! Toivoisinpa hänen kerrankin joutuvan seuraan, missä hän tulisi tekemisiin jonkun urhoollisen upseerin kanssa, joka haastaisi hänet kaksintaisteluun ja keihästäisi hänet kuin sammakon — näin!"
Herra Brazovics heitti samalla ilmehikkään katseen Katshukaan, mutta tämä ei ollut kuulevinaan mitään. Hän oli kyllä kuullut tulevan appensa yksinpuhelun, mutta kaikki, mitä hän oli merkinnyt muistiinsa, supistui siihen, että uusi miljonääri oli epäilemättä tehnyt suuren loven herra Brazovicsin omaisuuteen, uhkasipa vielä heittää kumoon hänen talonsakin, ajatus, joka ei erikoisesti lisännyt herra Katshukan iloa tulevista häistä.
"Ei, en odota siksi, kunnes joku toinen ottaa hengiltä miehen!" huudahti viimein herra Brazovics nousten kahvipöydän äärestä, pannen pois tshibukinsa ja ottaen bamburuokonsa nurkasta. "Tässä minulla on pistinpuukko. Olen ostanut sen silloin, kun tuo ihminen alkoi peuhata täällä, yksinomaan hänen varallensa!" (Ja, jotta hänen sanojansa uskottaisiin, veti hän bamburuo'ostaan esiin terävän miekan.) "Tuossa se on! Ensi tilassa kohdatessamme kahden työnnän sen hänen ruumiiseensa — noin! — ja isken hänen kiinni seinään kuin lepakon. Sen vannon!"
Ja hän pyöritteli verestäviä silmiään korostaakseen sanojaan. Hän joi kahvinsa loppuun ja sanoi aikovansa mennä ulos liikeasioissa. (Niin, pelipöydän ääreen.) Hän tulisi varhain kotiin. (Toisin sanoen varhain aamulla.)