"Niinpä niin, herra, olen itse ajatellut kääntää selkäni koko merimiesammatille ja etsiä jotakin sopivaa tointa maakamaralla. Silmäni ovat jo heikot. Mieluimmin rupeaisin työnjohtajaksi tai portinvartijaksi taloonne."
"Minäpä tiedän ehdottaa teille jotakin parempaa, Johan. Te ette voisi kestää siellä. Te olette tottunut Komornin vehnäleipään. Teistä tulisi parempi suurtalonpoika."
"Miksikä ei minun puolestani; minulta puuttuu vain kaksi seikkaa, ajokaluja ja maata."
"Ajan pitkään tulevat kyllä molemmatkin. Päähäni pälkähtää eräs ajatus. Kaupunki myy nyt vanhoja laidunmaita. Menkää huutokauppaan ja ostakaa kaikki."
"Oho", vastasi Fabula käheästi nauraen, "silloinhan olisin hullu. Sehän on kaikki kangasmaata, missä ei kasva muuta kuin kamomillaa. Myynkö sen jollekin apteekille? Ja sitäpaitsi se on sangen suuri alue. Voidakseni ostaa sen tulisi minulla olla monta tuhatta guldenia."
"Älkää järkeilkö, vaan tehkää kuten sanon. Lähtekää vain matkaan. Tuossa teille on ne kaksituhatta guldenia, jotka vaaditaan takuuksi huutokaupassa. Tarjotkaa niin kauan, kunnes saatte maan. Ottakaa se mistä hinnasta tahansa. Älkää jakako kenenkään kanssa, kuka tahtoisikin tarjoutua toveriksenne. Rahat lainaan minä. Voitte maksaa ne takaisin silloin, kun jaksatte. Minä en pyydä teiltä mitään korkoa, ja teidän ei myöskään tarvitse antaa minulle mitään velkakirjaa. Koko asia päätetään uskolla ja luottamuksella. No, kättä päälle!"
Johan Fabula pudisteli arvellen päätään. "Ei mitään korkoa, ei mitään kirjallista todistusta, kirotun paljon rahaa ja huonoa maata! Loppujen lopuksi minut jätetään pulaan ja paitani riisutaan yltäni."
"Epäilykset pois, Johan. Vuoden saatte pitää maata hallussanne, ja voitto, jonka sillä ajalla saatte jää kokonaan teidän osaksenne."
"Mutta millä minä kynnän ja kylvän?"
"Te ette kynnä ettekä kylvä, vaan teette vain niin, kuin minä käsken. Sato ei kuitenkaan jää tulematta. Mutta älkää puhuko asiasta kenellekään."