Näin oli asiainlaita kolme päivää ennen sitä päivää, jona Atalian häitä oli määrä viettää.
Kaksi päivää ennen häitä lensi Johan Fabula Timarin huoneeseen. Niin, todella lensi. Hänen liehuva viittansa oli siipinä.
"Kymmenen tuhatta! Kaksikymmentä tuhatta! Neljäkymmentä tuhatta!
Lautakunta! Maksettu! Keisari! Kuningas!"
Sillä tavoin hän hengähtämättä huudahti irrallisia sanoja, joista
Timar lopulta seuraavalla tavalla teki lauseen:
"No, hyvä Johan! Tiedän jo, mitä aijot sanoa. Tänään tuli lautakunta arvostelemaan maata, joka lankee uuden pakkoluovutusalueen sisälle. Maa, jonka ostit kahdellakymmenellätuhannella, lunastetaan neljälläkymmenellä tuhannella. Ylijäämä jää voitoksesi. Siinä sato. Enkö sitä ennustanut?"
"Ennustittepa todella, herra. Ja se puhe oli kuin pyhän Johanneksen pitämä, hänen jolla oli kultaa suussa. Nyt näen, että olette puhunut totta. Ja näen myös saaneeni kaksikymmentä tuhatta guldenia ilmaiseksi. En ole milloinkaan kätteni työllä ansainnut niin paljon rahaa. Kaksikymmentä tuhatta guldenia! Tulen aivan hulluksi! Järkeni seisoo. Sallikaa herra minun mustalaistapaan heittää kuperkeikkaa."
Timarilla ei ollut mitään sitä vastaan.
Johan Fabula heitti kuperkeikkaa pitkin lattiaa, ei vain yhden kerran vaan kolme kertaa ja sitten taas kolme kertaa taaksepäin, hypähti sitten ylös ja seisoi kuin kynttilä Timarin edessä.
"Kas noin! Nyt olen saanut järkeni takaisin. Tämä suuri summa on siis minun! — Nyt menen ostamaan juutalaisten temppelin."
(Jotta ei lukijamme luulisi viimeistä lausetta Johan Fabulan huonoksi sukkeluudeksi, tahdon sivumennen huomauttaa, että kaupungin israelilaisen väestön oli pakko näihin aikoihin rakentaa itselleen uusi synagoga kreivi Zichyn aateliselle maalle, joten vanha synagoga todella oli myytävänä ja pisti erikoisesti Johan Fabulan silmiin.)