Timean silmät loistivat magneettisen unen ennustavaa tulta. Hän kuvaili mielessään salaperäistä toimitusta puoleksi mysteerioksi, puoleksi sydämen arvoitukseksi, ja koko hänen olemuksensa värisi.
Mutta Sohvi-rouva hymyili sisässään ja pisti suunsa täyteen maissinjyviä, ettei purskahtaisi nauruun. Se oli oivallista ajanviettoa.
Vahinko vain, että se keskeytyi. Miehen askeleita kuului keittiönoven takaa, ja äkkiä astui joku sisään.
Mikä hämmästys! Se oli herra Katshuka.
Sohvi-rouva kauhistui pahasti, sillä hänellä oli vain tohvelit jalassaan ja esiliina täynnä maissinjyviä. Mitä hän ensinnä peittelisi?
Timea pelästyi vieläkin enemmän, vaikkei hänellä ollut mitään peitettävää.
"Suokaa anteeksi", sanoi Katshuka tuttavallisen vaivattomasti, "minä tapasin kaikki ovet pääoven puolella sulettuina ja tulin sen vuoksi takatietä keittiöön."
"Niin", huusi Sohvi-rouva, "tyttäreni on mennyt vierailemaan ystävättäriensä luo. Palvelustytöt olen lähettänyt kirkkoon; me olemme aivan kahden kotona. Sentähden istahdimme keittiöön siksi aikaa, kunnes piiat palaavat. Anteeksi, herra kapteeni, että olemme tällaisessa puvussa."
"Älkää siitä huoliko, mamma Sohvi", vastasi kapteeni ystävällisesti; "minäkin jään tänne keittiöön kanssanne."
"Ei, pyydän, en voi sitä sallia. Tänne keittiöönkö! Eihän meillä ole ainoatakaan tuolia, jolle herra kapteeni voisi istahtaa."