Mitä lapsellista iloa Timea tunsikaan sen nähdessään! Hän tanssi ympäri huonetta ja taputti käsiään.
"Tule koettamaan morsiuspukuasi" sanoi Atalia hänelle häijysti hymyten.
Timea antoi pukea ylleen komean pavun, jonka hän oli omin käsin kirjaillut. Hänellä ei ollut kureliivejä, hän oli ikäisekseen jotensakin kehittynyt ja puku sopi hänelle sangen hyvin.
Millä kainolla mielihyvällä hän katselikaan itseään seinäpeilissä! Oi kuinka hänestä tulisi kaunis tässä morsiuspuvussa. Kenties hän myös ajatteli, kuinka suurta rakkautta hän herättäisi. Kenties hän tunsi omankin sydämensä sykkivän. Kenties siellä paloi lisäksi liekki, joka aiheuttausi surua ja tuskaa.
Mutta tätä eivät ne ajatelleet, jotka tekivät tätä julmaa pilaa hänestä.
Kamarineitsyt, joka puki hänen päälleen, puri huultaan, jotta ei purskahtaisi nauruun.
Mutta Atalia kesti loppuun saakka häijynilkisessä ivapelissään ja jatkoi lapsen koristelemista, lapsen, joka ei osannut peittää iloaan, ja jonka marmorikasvot heijastivat niitä tunteita, jotka myrskyn lailla riehuivat sen sielussa.
Atalia otti morsiuskruununkin ja koetti sitä Timean päähän. Myrtti ja valkea jasmiini tekivät hänet hyvin kauniiksi.
"Ah, kuinka kaunis sinä olet oleva huomenna!"
Vihdoin riisuttiin morsiuspuku Timean yltä.