Mutta sitä ei nyt voi millään tavoin auttaa. Varmuudella toivottu sadantuhannen guldenin voitto on poissa; poissa myös ne satatuhatta guldenia, jotka olivat sijoitetut viinitarhoihin, joista ei saa mitään satoa, joita ei voi käyttää mihinkään, ja jotka tällä haavaa ovat aivan arvottomia. Herra Brazovics näki kaikki pilvilinnansa romahtavan tämän toiveen kera, joka oli haihtunut olemattomiin. Hänen kaunis, komea talonsa, hänen laivansa, jotka uivat Tonavassa, valaistu kirkko loistavine häävieraineen, ne ovat kaikki vain kangastusta, jonka ensimmäinen tuulenpuuska puhaltaa pois yhdessä Monostorinlinnoituksen utukuvan kera ja jonka ensimmäinen auringon pimittävä pilvi peittää näkymättömiin.
Kun herra Brazovics poistui päällikön huoneesta näytti hänestä kuin olisi ulkopuolella seisovalla vahdilla ollut kaksi kypäriä päässään ja kaksi kivääriä olallaan, kuin olisivat parvekkeen ikkunat tanssineet ilmassa, kuin olisi pitkä käytävä hänen edessään venynyt vuorenluolaksi, jonka jyrkät seinät uhkasivat syöksyä hänen päälleen…
* * * * *
Ah, tuossa tulee Timea.
Vihdoinkin hän on nukkunut tarpeekseen. Makuuhuoneen puolipimeässä häneltä oli kulunut pitkä aika heräilemiseen; mitään ajattelematta, kuten se, joka herää pitkästä kuumetilasta, hän pukeutui ja horjahteli vieläkin untensa pauloissa viereisten huoneiden lävitse, jotka hän näki tyhjinä, ja tuli viimein siihen, jossa Atalia oli pukeutunut.
Vasta astuessaan tähän loistavaan huoneeseen, joka oli täynnä kukkamaljakkoja ja häälahjoja hän muisti, että tänään oli hänen hääpäivänsä.
Nähdessään herra Katshukan, jolla oli kädessään morsiusvihko, välähti hänen mieleensä ajatus: "Siinähän on sulhanen!" Ja katsahtaessaan sen jälkeen Ataliaan hän ajatteli: "Siinähän on minun morsiuspukuni."
Siinä seistessään hämmästyneenä, silmät selkoselällään ja suu ammollaan oli hän sekä naurettavan että itkettävän näköinen.
Palvelusväki, vieraat, itse Sohvi-rouvakin eivät voineet hillitä hilpeyttään. Mutta Atalia astui, majesteetillisena kuin haltijatar, hänen luokseen, nipisti häntä leuasta oikealla kädellään, jossa oli valkea hansikas.
"Tänään, sydänkäpyseni", hän sanoi, "saat sallia minun astua alttarille. Sinun, lapsukaiseni, täytyy odottaa vielä viisi vuotta, ennenkuin sinut sinne viedään, jos muutoin kukaan tulee sinua sinne noutamaan." Nyt eivät naiset enää voineet pidättää tirskumistaan. Voi, kuinka he hymyilivät, vanhat ja nuoret, lapselle, joka oli antanut tehdä itsestään pilaa!