Ja nyt välähti salama hänen aivojensa läpi. Silmissäkin välähti.
"Tahdotteko", hän kysyi, "tulla huomenna luokseni seurataksenne minua setäni luo Belgradiin?"
"Tulen", kiirehti Katshuka vastaamaan. "Mutta menkää kotiin nyt.
Oliko joku saattamassa teitä tänne?"
"Tulin yksin."
"Kuinka varomatonta! Kuka nyt saattaa teidät kotiin?"
"Te ette uskalla!" sanoi Atalia katkerasti. "Jos joku sattuisi näkemään meidät yhdessä tähän aikaan päivästä, mikä häpeä se olisikaan — teille! Minä en pelkää. Eihän minulla ole enää mitään kadotettavissa."
"Palvelijani seuratkoon teitä."
"Hän ei tee sitä. Patrulli vangitsisi hänet kenties. Iltasoiton jälkeen ei kukaan sotamiehistä saa kävellä kadulla. Minä kyllä löydän yksinkin kotiin. Siis huomenna!"
"Olen luonanne aamulla kello 8."
Atalia kääriytyi mustaan vaippaansa ja oli jo rientänyt ulos ovesta, ennenkuin Katshuka oli ennättänyt avata oven hänelle.