Hänestä tuntui siltä kuin kapteeni olisi kiireesti vyöttänyt sapelin vyölleen heti kun ovi oli sulkeutunut. Aikoiko hän kenties seurata häntä matkan päässä. "Anglian" kulmassa hän pysähtyi. Ei ketään tullut jälessä.
Hän riensi eteenpäin kotia kohti.
Ja kiiruhtaessaan pimeitä katuja pitkin hän valmisti aivoissaan erään suunnitelman. Jos kapteeni vain olisi hänen vieressään vaunussa, jos hän vain seuraisi häntä Belgradiin, niin olisi hän piankin näkevä, ettei mikään mahti maailmassa voisi vapauttaa häntä. Kulkiessaan pylväskäytävän läpi kompastui Atalia taaskin naisolentoon, joka makasi kivillä. Tällä kertaa se ei kiroillut, eipä edes herännyt. Miten sikeästi kurjat nukkuvat!
Mutta tullessaan talon portille laskeutui Atalian sieluun lyijynraskaana ajatus. Jospa kapteeni olikin vain päästäkseen hänestä luvannut seurata häntä Belgradiin? Jollei hän tulisikaan aamulla, ei kello kahdeksan eikä myöhemminkään?
Tuskallinen mustasukkaisuus vaikutti ärsyttäen hänen hermoihinsa.
Tultuaan ylös eteiseen hän etsi pimeässä pöydältä siihen jättämäänsä kynttilää ja tulitikkuja. Näiden asemasta hänen käteensä sattui veitsi. Terävä lyijykahvainen leikkuuveitsi. Se välkähtelee pimeässäkin.
Hän tarttui kovasti sen kahvaan ja käveli edestakaisin huoneessa.
Ja silloin juolahti hänen mieleensä ajatus: Jos hän työntäisi tämän veitsen valkokasvoisen tytön sydämeen, tytön, joka nukkui hänen vieressään sängyssä, silloin olisi heidän kummankin asia autettu. Hänet mestattaisiin murhaajana ja siten hän pääsisi pois maailmasta.
Oi, vain yksi puukon pistos valkealla päänaluksella nukkuvaa valkeata olentoa kohti.
Mutta hän ei nukukaan siellä.