Vasta mentyään huoneeseensa ja siellä astuttuaan Timean vuoteen luo muistui hänen mieleensä, että tyttö nukkui yhdessä Sohvi-rouvan kera palvelijoiden huoneessa.
Veitsi putosi hänen kädestään ja nyt hän alkoi pelätä. Hän alkoi tuntea, miten hyljätty hän oli, kuinka pimeätä oli hänen ympärillään ja kuinka pimeätä hänen omassa sielussaan.
Hän heittäytyi pukimissaan vuoteelle ja yritti rukoilla.
Mutta sensijaan hänen mieleensä juolahtivat raamatunlauseet Egyptin maanvaivoista, joita lapsi oli kauhuissaan änkyttänyt luulotellun hääpäivänsä edellisenä yönä, ja joille hän silloin oli nauranut niin ivallisesti. Nämä lauseet kaikuivat nyt hänen korvissaan:
Ja kaikki jokien vesi muuttui vereksi — konnia — heinäsirkkoja — kivisateita — ruttoa — paiseita!
"Silloin peitti pimeys koko Egyptin maan."
"Ja keskiyöllä löi Herra kuoliaaksi kaikki esikoiset."
Kun hän sulki silmänsä, näki hän sielussaan kaikki nämä näyt, ja kun viimein raskas uni laskeutui hänen silmäluomilleen ympäröivät samat unikuvat häntä: verivirrat — konnajoukot — heinäsirkkaparvet — kivisateet — rutto — paiseet — loputon, läpitunkematon, lyijyraskas pimeys — kaikkien esikoisten kuolema.
Rummun pärinä herätti Atalian sikeästä, levottomasta unesta.
Hän oli uneksinut eräästä nuoresta naisesta, joka oli murhannut kilpailijansa ja joka sitten vietiin mestauslavalle. Hän polvistui jo lavalla, pyöveli seisoi kirves kädessään hänen takanaan, tuomari luki julki tuomion. "Jumala on armollinen!" Rumpu pärisi — ja sitten Atalia heräsi.