Se oli huutokaupparumpu.
Huutokauppa alkoi.
Oi, tämä rummunpärinä on vielä hirveämpi kuin se, joka antaa merkin kuolettavaan iskuun mestauslavalla.
Kuinka sydäntäsärkevää on kuunnella kuinka ne esineet, joihin olemme tottuneet, jotka ovat käyneet meille rakkaiksi ja jotka vielä eilen olivat omiamme, tarjotaan myytäviksi korkealla äänellä: "Ensimmäinen kerta,… toinen kerta,… kuka tarjoo enemmän?" Ja sitten päristetään rumpua ja vasara kolahtaa pöytään.
Ja sitten taas: "Ensimmäinen kerta — toinen kerta, kuka tarjoo enemmän?"
Atalia pukeutui surupukuunsa — ainoaan, joka hänelle oli jätetty — ja meni etsimään toisia ihmisiä. Talossa oli vain hänen äitinsä ja Timea. Todennäköisesti hän löytäisi heidät keittiöstä.
He olivat kumpikin olleet jo kauan valveilla ja puettuina.
Sohvi rouva oli paksu kuin tynnyri. Hyvin tietäen, ettei kukaan tekisi ruumiintarkastusta, hän oli pukenut päälleen kaksitoista hametta ja pistänyt taskuihin muutamia ruokaliinoja ja hopealusikoita. Hän tuskin saattoi liikkua. Timealla oli yksinkertainen arkipukunsa. Hän seisoi lieden ääressä ja keitti kahvia ja maitoa.
Atalian nähdessään Sohvi-rouva alkoi ääneen nyyhkyttää ja heittäytyi hänen kaulaansa.
"Oi, rakas, kallis, kaunis lapseni, kuinka meidän onkaan käynyt! Ja miten on meidän käyvä tästälähtien? Oi, jospa emme milloinkaan olisi nähneet tätä päivää! Eikö olekin tuo inhoittava rumpu herättänyt sinut?"